Hyvää ja onnellista!

Toivotampa tätäkin kautta kaikille tämän (ja muidenkin ) blogin lukijoille onnentäyteistä uutta vuotta ja vuosikymmentä! Ja tietysti myös terveyttä kaikkien kroppaan, viisautta korvien väliin ja rohkeutta uusien haasteiden edessä! Kiitos kaikille tästä vuodesta, kaikista upeista, ainutkertaisista hetkistä ja elämän kokemuspakin kartuttamisesta!!

Hiphop hillovoileipä ja nähdään taas!!

Kohti uutta vuotta

Nyt se on todeksi näytetty: aiti tuosta vaan pyoraytti hetkessa imellytetyn perunalaatikon ilman tuskahikea, vaaratilanteita tai epaonnistumisenpelkoa! Mista ihmeesta ne äidit on oikein tehty? No, omani sentään oli viisaana naisena pakannut matkalaukkuun omat suomalaiset siirapit mukaan, joten sovitaan vaikka että se oli se salainen ase, tällä kertaa. Glogimaustepussilla saatiin paikallinen viini oikean makuiseksi, vaikkakin kuuma juoma ei oikein ota istuakseen tässä perinteisessä 35 asteen "joulusäässä".

Tänä vuonna osallistuttiin myös perinteiseen katolilaiseen Kukonmessuun keskiyöllä eräässä Ipanemalla olevassa kirkossa. Katolilainen antaumuksellisuus, omistautuneisuus ja uskonvahvuus kyllä toisinaan hämmästyttää luterilaisten viilipyttyjen kirkonmenoihin tottunutta. Ja voitteko siis kuvitella, että Jeesus-nukella oli aivan ihkaoikea lastenhoitaja, joka piti huolta, ettei Jeesuksella ollut messun aikana kylmä, saati liian kuuma ja ettei hän vain alkaisi yhtäkkiä itkemään ja häiritsisi papin saarnaa. Ymmärrän esineellistämisen tärkeyden uskonnollisissa menoissa, mutta siis että lastenhoitaja??

Tänään munamankeloitiin vanhempien kanssa Rion rantakadut ja nyt tuli taas sekin todettua että todellinen turisti ei ole sokerista tehty. Täysharmaalta taivaalta tihkusi lämpimiä pisaroita ja Ipaneman rannalla oli tupa täynnä auringon (tai siis pilvien) palvojia. Copacabana kuhisi kuin muurahaispesä huomisen juhlavalmisteluita varten. Rantahietikolle oli pystytetty 3 isoa esiintymislavaa, satoja olutpisteitä ja käymälöitäkin löytyi sen verran, että ei ihan kaikkien tarvi käydä luonnonpisulla merenaalloissa (vaikka olenkin sitä mieltä että se on tärkeä osa kokemuspakettia). Toisaalta jokavuotuiset n. kaksi miljoonaa Copacabanan uudenvuodenjuhlijaa ei kyllä kait millään mahdu tarpeineen samoille aalloille....

Saas nähdä saavuttavatko vanhempani tänä uutena vuonna sen hurmostilan, jossa asia tuntuu aivan kertakaikkisen luonnolliselta ja lähes välttämättömältä.

JOULU tulla jolkottaa.

Saimpas pyyhittyä pölyt blogini päältä ja tässä sita taas ollaan. Löysin tosin aidasta sen verran matalan kohdan, että taidan ensin hypätä sen yli. Nimittäin löysin meilien kätköistä erään ikimuistoisen tarinan jonka lukaisen joka joulu, jotta muistan olla ryhtymättä ilman äitiä suomalaisen joulupöydän rakenteluun. Teksti syntyi yhteistyössä siskoni Narskun alias Marja Hakalan kanssa vuoden 2007 jouluna...moni varmaan on lukenut tekstin. Mutta HUOM, tänä vuonna en ajatellut ottaa tekstiä lainkaan todesta, sillä tänä jouluna keittiössäni häärää vuoden tärkein vieras, eli ÄITINI!!!! Saapi nähdä millainen komedia tästä joulusta saadaan aikaiseksi, sillä voisin veikata että 35 asteen lämpötila ja tietyt taktiset,tästä maasta puuttuvat ruoka-aineet luo jopa äideille aika haastavat olosuhteet....

Hei rakkaat hyvän ruoan (ja kokkien) ystävät,

Meille tuli mieleen Marjan kanssa, että Suomalaisen jouluruoan tekeminen subtrooppisissa olosuhteissa on sen verran värikästä puuhaa,

että siitä täytyy raportoida teillekin. Haluamme ennenkaikkea rohkaista kaikkia rakkaita kanssasisariamme monia tulevia kymmeniä jouluja ajatellen sillä ajatuksella, että meistä on ehkä jonakin jouluna siihen, mitä meidän äidit on meidän äiteinä jouluisin aina olleet!!

Eli aloitetaan tarina sillä, että Marja saapui Rioon mukanaan lanttulaatikko ja imellytetyn perunalaatikon ohje. Kaikki hyvin tähän asti, vaikka lanttulaatikkovettä valui kyllä matkan aikana Charles De Gaullin lattioille Pariisissa, mutta siitä viis. Taustalla kummitteli myös idea graavilohesta ja rosollista. Kaikki vielä ihan hyvin tähän asti.

23. päivä Maijanen kävi ostamassa kilon lohta (joka tosin oli tuplasti paksumpaa, kun Itämeren kassissa kasvanut), mutta sokerisuolaus onnistui yllättävän hyvin, jes!! Sitten tuli jouluaatto. Ensin skypen kautta kuultiin Louhenkadun Maisku-äidiltä etta tytöt, tytöt, te olette aivan myöhassä sen perunalaatikon kanssa, eilen se olisi pitänyt tehdä! Nono, eipä lannistuta! Pientä rivien välissä tapahtuvaa kädenvääntöä käytiin siitä, toteutetaanko imellytys Marketan, Pirkon, Ulla-Maijan, Kertun, Marja-Liisan vai Sirkun ohjeella. Missä vaiheessa laitetaan maito, ja mitä tarkoittaa "ei liian kuumiin perunoihin" 35 asteen helteessä?? Noh, perunat, "vain yhtä oli tarjolla"-lajiketta, saatiin kuorittua ja muussattua, joukkoon muutama lusikallinen vehnäjauhoja. Mitoista viis, sillä jääkaapissa on vieläkin jäljellä sitä perunamuussia. Sitten saatiin ensimmäinen kuningasidea: laitetaan koko mössö kattilan kera lämpimään veteen, jotta se pysyisi lämpöisenä (siinä 35 asteen helteessä, koska Marjan mielestä keittiössä oli selvästi ikävä veto ja viileys...???) Niin...mielessä oli se Pirkko-äidin kinkunpaistonaikainen hella ja sen viereinen rakkaus ja lämpö. Sitten tuli se seuraava kuningasidea, joka selvästi osoittaa, että helle oli iskenyt siinä vaiheessa pääohjaamoon: lähdetääs pariksi tunniksi mereen uimaan, se korvatkoon joulusaunan ja ohjeen kahden tunnin imellytys tarkoittaa varmasti just sitä, että anna imeltyä sen aikaa, kun käyt Ipaneemalla uimassa! Sinne jäi sen siliän tien perunat ja imellytys, ja graavattu kala ja niin, porkkanat ja punajuuri!! Ne oli Maija keittänyt aamunkoitossa (muistellessaan kuinka oma äiti aina herää aattona aikaisin hääräämään keittiössä.) Ja siinä Maija sitten hääräsi ja keitteli juurekset siihen pisteeseen, etta porkkanoista tuli aivan liian pehmeitä ja punajuuret jäivät aivan aivan liian koviksi. Mutta kuten kokkikolleega Marja rauhotteli, keskiarvona aivan loistava! Siinä missä porkkana mössööntyy, punajuuri antaa ryhtiä. Aivan juuri niin. Samaa mieltähän me kaikki olemme?

Noh, rannalla unohtui koko joulu, ja meren aalloissa melskatessa oli mielessä korkeintaan lapsuuden ulkomaanmatka Kanariansaarille... imellytys, miTÄH???

No sitten kun palattiin kotiin, Marja kävi salaa maistamassa sormella perunamössöä ja leveä hymy kertoi kaiken: se oli imelää!!! Siitä Maija innostuneena tarttui astiaan, johon tarttui vesiastia, jossa se oli(sen keittiön "vedon" takia!), ja siinä samassa hetkessä kaikki musteni!! Yhtäkkiä lattialla olevat Alberton veljen matkalaukut oli vedestä märkinä, ilmassa kaikui vielä eräs v:llä alkava sana, mutta sentään perunalaatikko oli yhä edelleen Maijan onnekkaissa käsissä. Mutta siinä meinasi tulla ensimmäiset pissat housuun, kun mietimme, miten me olisimme sitä onnellisten tähtien alla imeltynyttä perunalaatikon kokelasta kaivelleet veli Rodrigon matkalaukun vetoketjujen raoista.

No, sitten alkoi se paras vaihe. Eikun ei vielä, sillä perunalaatikon uuniin menoa viivästytti siellä levänny kalkkunanpalanen (joka sekin olisi TIETYSTI pitänyt paistaa edellisenä päivänä) .Siihen perunamössöön sitten lisättiin ohjeen mukaan maitoa ja siirappia... mutta siirappia kun ei ollut kaupasta löytynyt, niin tyydyimme johonkin siihen verrattavissa olevaan makeaan litkuun, nimeltään sokeri-maissiglukoosi... siirapin mausta ei ollu tietokaan. No sitten, laitetaampa kokkikokelaat tekemään elämänsä ensimmäistä imellytettyä perunalaatikkoa 35 asteen helteessä kaasu-uunilla, jota ei saa toimimaan alle 200C asteessa, sillä alhaisella oleva kaasu-liekki sammuu itsellään, mutta jatkaa kaasun tupruttamista. Eli tässä vaiheessa kokkaukseen tuli mukaan uhka kokkien kuolemasta, sillä mehän halusimme siltikin yrittää alhaista lämpöä. Pari kertaa liekki sammui, mutta kertaakaan ei räjähdetty! Mutta aika kului ja juhlaväki alkoi vihjailla verensokeri alhaalla -tyyppiseen sävyyn, että eikös jo syödä, ja kello oli vasta 21:30, niin perunalaatikko ei ollut muuttunut lainkaan äidin perunalaatikonkaltaiseksi... oli vaan laihaa väritöntä perunalitkua...

Tässä vaiheessa muistimme että ei helkkari, se lohi!!! Nooo, eihän se ollu suolauksessa kun vasta melkein kaksi päivää ja oli muuten niin osaava suola, olisivat venäläisetkin pelästyneet! Mihin aloitteleva jouluntekijä siinä turvautuu: pesemään kalaparan! Tottakai Maija erehtyi aluksi pesemään sen hädissään kraanavedellä, että varmasti edes joku porukasta saisi ripulin, ja sitten viimeistely sillä juomavedellä. Tässä vaiheessa taisi olla Marja joka muisti erään pikkuseikan: Lanttulaatikot!!! Ja juhlaväki jo kiipeili pitkin seiniä ja järsi pöydänkulmaa... Tässä kohtaa jumalat eivät todellakaan olleet kokkien puolella: jääkaapista löytyneiden lanttulaatikkojen pinnalla oli muutamia onnellisia pesäkkeitä HOMETTA, ja toinen laatikoista haisi oudolta! Mutta liian pehmeiden porkkanoiden, liian kovien punajuurien, melkein ilmalennon kokeneen ja siinä tuhoutuneen, uunissa kypsymistä vastustavan perunalaatikon ja liian suolaisen lohen jälkeen tuntui aivan loogiselta kaavaista homeet lusikalla ja tunkea lantut uuniin niinkuin ei oltaisi nähty yhtään mitään. voita päälle ja piste.

Sitten tuli vihdoin Jumalan auttava käsi... tai ehkä suorastaan se yläpuolella olevan Rion Kristuksen oikea käsi auttamaan meitä ja niinpä illallisen aluksi oli hassu ja piiiitkä puolalainen traditio, jossa toivoteltiin henkilökohtaisesti kaikille vuorotellen erinäisiä hyviä asioita ensi vuodelle välillä ehtoollisleipää nakertaen, ja suomalainen joulumme pelastui. Kun traditio oli alkamassa tajuttiin, että nyt tilanteesta eli lisäajasta vaarin ja äkkiä perunalaatikko takaisin uuniin ja uuni täysille!!! Niinpä meidän perunalaatikko alistui kypsymaan 260 asteen tulituksessa (ja palamaan pohjasta mutta sou what!), maku oli aivan fantastisen oikea, ja juuri se, mitä Marketan, Pirkon, Ulla-Maijan, Kertun, Marja-Liisan ja Sirkun ohjeilla haettiin!!! Rosolli oli ihan loistavaa, lanttulaatikkoa pidettiin uunissa niin kauan että homeitiöt nukahti ja kaikki koetut kommervenkit saattoi aistia korkeintaan silloin, kun alettiin tiskaamaan ja suomalaiset kokkikokelaat meinasivat samaan aikaan kuolla nauruun. Mieleen tulee, että mitäköhän salaisuuksia pitivät sisällään meidän äidit, kun me tyytyväisinä mutustimme niitä rosolleja, kinkkuja ja laatikoita...

Mutta tällä tarinalla haluamme rohkaista kaikkia ystäviämme jouluntekoon ja suomalaisen jouluruoan tinkimättömään puolustamiseen, millä tahansa leveysasteella ja maassa olettekaan!! Ja ennen kaikkea tärkeää jouluruokaa laittaessa on tietysti kuunnella taukoamatta toinen toistaan melankolisempia joululauluja, ja vähät välittää siitä, kun "muu maailma" pyörittää päätään, ja kysyy, että mikä tätä Suomen kansaa vaivaa, jouluhan on ilon ja toivon juhla!

Kokkien nauruista päätellen kyllä se sitä on!

Oikein hyvää, pidemmänpuoleista joulunodotusta kaikille!

Only in Brazil!

Rio on taas noussut maailmankartalle! Perjantai oli suuri päivä tälle kaupungille, ja sempä takia - tietysti! - toimihenkilöillä oli jopa vapaapäivä. Siis vapaapäivä, aivan oikein. Ilmankos niin moni täällä haluaa julkishallinnon viran kun jopa olympialaisten kisakaupungin julkistamispäivä on suorastaan pyhäpäivä, puhumattakaan monista muista kissanristiäisistä, jotka saa vapaaksi, jotta kissoja voidaan juhlia suurin elkein.
Julkistamishetken reaktiot kertovat taas paljon Brasilian mielenlaadusta. Työpaikalla koko toimiston väki lähti lounaalle yhteen monista täyteenahdetuista lounaspakoista, jossa lähettiin livekuvaa Kööpenhaminasta isolta valkokankaalta. Tasan 13:30 laskeutui aivan uskomaton hiljaisuus. Joka jatkui ja jatkui. Kun tulos vihdoin julkaistiin, tapahtui jotain niin peribrasilialaista. Ison lounaspaikan kaikki asiakkaat alkoivat riehumaan ja huutamaan, kaikki halasivat toisiaan, ison vilkkaan kadun autot PYSAHTYIVAT, kuljettajat nousivat ulos autoistaan halailemaan ventovieraita kadulla, hyppimaan ja huutamaan. Only in Brazil! Rion olympialaisten tunnuslaule "live your passion" eli elä intohimosi, kuvaa niin täydellisesti tätä kansaa!! Kuuden vuoden päässä on taatusti aivan uskomattomat Olympialaistet. Jos jotain, niin tämä kaupunki vastaanottaa vieraansa avosylin, loppumattoman ystävällisyyden ja intohimoisen hymyn kera!

Remonttipölyä.

Täällä on sormet, silmät, hartiat ja näppäimistö sellaisen remontti- ja sementtipölyn peittämä, etten ole ehtinyt blogille vähään aikaan. Eikä mielessä pyöri juuri nytkään oikein muut kuin remonttiasiat. Niistä on siis ihan pakko kirjoittaa.

Tämä remontti on opettanut ensinnäkin sen, etten ikinä, kuuna päivänä koskaan milloinkaan ala rakentamaan taloa. EN. Olkoon se merkki hulluksitulemisestani, jos ilmoitan ryhtyväni moiseen projektiin. Toivottavasti silloin joku lähimmäinen vie minut - vaikka vasten tahtoani - lähimpään mielenterveyttä tukevaan laitokseen niin pitkäksi aikaa, että luovun ajatuksesta lopullisesti.
Toiseksi sen, että nostan hattua ja kumarran syvään kaikille niille, jotka ovat säilyttäneet mielenterveytensä, avioliittonsa ja terveytensä rakennettuaan talon. Olkaa itsestänne todella ylpeitä.
Kolmanneksi sen, että remontissa vaaditaan paljon pidempää pinnaa, kuin mitä omistan tällä hetkellä. Remonttireiskojen oharit (meillä vain viisi kertaa saman miehen kohdalla), tiukan budjetin sisällläpysyminen, epämiellyttävät yllätykset, työn lisääntyminen mitä enemmän remontoi, vanhanruostuneenrikkoutuneen korjaaminen sen sijaan että saisi ostaa tilalle uutta, aviomies jolla on välillä ihan käsittämättömän hullu - ja periksiantamaton - maku sisustuksen suhteen ja ennenkaikkea tunne siitä, ettei työt lopu tekemällä saavat otsani toisinaan rypistymään. Asialle on tehtävä jotain.
Neljänneksi remonttialan sanastoa portugaliksi - sanoja, joita en varmaan koskaan tule tarvitsemaan.
Viidenneksi sen, kuinka väsynyt sitä voikaan olla, kun saapuu kotiin raaputettuaan maalia irti vanhoista ikkunoista ja ovenpielistä yhdeksän tunnin ajan.
Kuudenneksi sen, kuinka kivaa on nähdä oman kättensä jäljet.
Seitsemänneksi sen, kuinka mahtavaa olisi asua lähellä omia vanhempia, jotka auttavat kaikessa työtunteja laskematta ja antavat tärkeitä neuvoja ja ohjeita.

Ja tietenkin sen, että mihin tahansa sitä ryhtyykään elämässä, ei saa luopua toivosta. Toivo se meidänkin remonttia kannattelee.

Jälleen kerran jalkapallosta.

Tänään alkoi remontti! Helileijaaaa!! Jälleen murehtimiskoulussa annettiin kova kotiläksy: palkkaamamme remonttireiska ilmoitti että hän ei pääsekään aloittamaan kuin vasta maanantaina. Voi petkule! No, senkös takia mieheni pomppasi aamulla ylös ja lähti etsimään uutta remonttireiskaa, kadulta (!), tuosta vaan. Ja 30min päästä se jo soitti, että löytyi, 20min päästä lähdetään asunnolle. Siis, mitä sanoinkaan siitä että asiat hoituu aina, vaikka ihan viime tipassa!

Se remontista. Viime aikojen tapahtumista hauskin oli ehdottomasti Brasilia-Argentiina - jalkapallopelin katseleminen televisiosta n. 15 hengen seurueessa, joista suurin osa oli miehiä. Tärkeintähän ei ole pelin seuraaminen, vaan pelin KOMMENTOINTI. Ensinnäkin haukutaan vuorotellen lähes kaikkia pelaajia, omia ja toisia, sitten valmentajia, sitten muistellaan aikaisempia pelejä, arvioidaan tulevia ja naljaillaan kotimaan seuroille. Ilmassa on sellainen älämölö, että tuskin kuulee omia ajatuksiakaan. Muutamia lainauksia kuulemastani:
"Nyt verta peliin!",
"Syö sormes Maradona!",
"Robinho palkitaan joka steppauksesta maastopyörällä" (Robinhon sponsori on brasilialainen pyöräfirma),
"Älkää herranjumala päästäkö sitä läskiä huumeveikkoa kentälle!!(Adriano),
"Tevez on viimeinen jäljellä oleva neanderthal-rodun edustaja" ,
"Jumalan käsi kelpaa enää argentiinalaisten kyyneleiden pyyhkimiseen",
"Pyöräile kotiapäin Robinho ja pysy siellä!!"
"Maradona näyttää vähitellen enemmän ja enemmän epäonnistuneen kauneusleikkauksen läpikäyneeltä vanhalta transulta Copacabanalla".
"Onko kellään ikävä Ronaldinhoa tai herra Oluttynnyriä (Ronaldo)? Ei ole."
Kaiken lisäksi kommentaattorina on kuuluisa pitkän linjan - ja joka urheilulajin- "asiantuntija" Galvão Bueno, jonka popularististen huruhurukommenttien kritisointi on jokaisen brasilialaisen sydäntä lähellä. Galvão muunmuassa edelleen odottaa sitä aikaa, kun Adriano ja Ronaldo vielä juoksevat yhdessä nurmella höyhenen kevyinä ja suoltavat maaleja. Muut brassit pitäisivät heidät mieluummin favelassa grillailemassa rasvamakkaroita ja kittaamassa olutta.
Brasilialaiset jalkapallofanit eivät nauti mistään niin paljon kuin argentiinalaisten voittamisesta, varsinkin niiden kotikentällä. Taannoinen voitto oli täkäisille mieluisa, sillä Brasilia vahvisti sillä pääsynsä maailmanmestaruuskisoihin ja Argentiinan matkalippu epävarmistui entisestään.
Maailmanmestaruuskisoista puheenollen, minkäköhänlaiseen kaaokseen tämä maa ajautuu vuonna 2014, kun kisat pelataan Brasiliassa? Sehän on sanomattakin selvää, että Brasilia voittaa. Jos Jumala tahtoo, kuten tapana on sanoa.

Murehtiminen.

Etukäteismurehdinta. Joko olen siinä todella hyvä, tai sitten brasiliaiset syntyvät joku ihmeellinen siru päässään, joka estää kaikentyyppisen etukäteismurehdinnan. Olenkin päättänyt ottaa tulevan asuntoremontin peruskurssina opintielläni kohti brasilialaistumista tässäkin asiassa. Jo pelkkä remontin suunnittelu on tarjonnut aikamoiset kotiläksyt. Remonttireiska käväisi meidän kanssa asunnolla, ei merkinnyt mitään ylös, katseli paikkoja ylimalkaisesti, ja heivautti ilmaan hinnan, joka lähti halpuudessaan kyllä aika kauaksi maanpinnasta. Asunnon omistaja maksaa remontin, mutta sille on tarkka yläraja, ja nyt taistelen täysillä sitä murehdintaa vastaan, että pystytäänko budjettiin sisällyttämään kaikki tarpeellinen. Viisas mieheni vaan toistelee, että "deixa que eu me preocupo" eli jätä asia minun murehdittavakseni. Mutta murheenani on juuri se, että tiedän, ettei se sitä murehdi. Tuntuu siltä, että me suomalaiset luulemme, että mitä enemmän asioita murehdimme etukäteen, sitä varmemmin mikään ei mene pieleen.
Kaikkien hupaisinta tässä brasilialaisten murehdittomassa maailmassa on se, että asiat todellakin aina lutviutuvat parhain päin. Aika usein vasta viime tingassa, mutta mitäs väliä sillä on, kun ennen sitä kukaan ei ole jaksanut asian eteen murehtia.
Ahhh, ompa tässä taas oppituntia kerrakseen. Mutta tämän haluan oikeasti oppia, sillä ei ole mitään naurettavampaa kuin olla se ainoa Erkki, joka huolehtii asioista etukäteen. Suomessa se on joukkokokemus ja osa kollektiivista identiteettiä, mutta täällä sitä on asian kanssa ihan ypöyksin.

Blogi uuteen nousuun.

Nyt taytyy oikeasti ottaa itsea niskasta kiinni, muuten tama blogi näivettyy ennenkuin edes on paassyt kunnon kasvuikaan. Ajattelin samalla etta omaa rimaa on alennettava, ja alettava kirjoittamaan myos paljon arkisemmista asioista. Ei vaan aina jaksa odottaa niiden hienoimpien ajatusten ilmaantumista, varsinkin kun joskus niita ei vaan tule vaikka kuinka odottaisi.

Mielessa on pyorinyt viime aikoina asuntoasiat ja se heinakuun alusta lahtien alkanut tyonhaku. Yhta hakua tamanhetkinen elama, ja kovasti jo odotan sita vaihetta kun elama tuntuisi vahan staattisemmalta. No, asuntoasiat nayttaisi olevan onnellisesti siina pisteessa, etta uusi ihana koti on loytynyt, ja pienen rempan jalkeen muutto olisi edessa lokakuun loppupuolella. Tyonhaku sen sijaan jatkuu ja jatkuu....

Mistas Brasiliassa puhutaan talla hetkella? No, vaikka maailmalla eletaan taloudellista kriisia, taalla on poliitikkojen paat lyoty yhteen pohtimaan, mihin kaikkeen viime vuosien öljylöydöistä saatavat miljardit tulisi sijoittaa. Siis ongelma tuokin, ylimaarainen raha! Eri alojen ministerit tietysti puolustavat omaa aluettaan ja vakuuttelevat kuinka tieteen/koulutuksen/terveydenhuollon/urheilun/kulttuurin/teknologian/energiatuotannon/ympariston pitaisi saada kunnon pala kakusta. Lula myos painotti kuinka iso osa rahasta tulisi sijoittaa ulkomaille -tuottamaan lisaa rahaa. Rupesin miettimaan tata asiaa ihan humanistille simppelista nakokulmasta, taloustieteilijoista viis. Sen sijaan etta raha sijoitetaan maan rajojen ulkopuolelle tuottamaan LISAA rahaa, miksei Brasilia voisi kerrankin olla viisas ja sijoittaa kunnon naisen tavoin ITSEENSA. Se on kuin rahaa laittaisi pankkiin. Julkinen terveydenhuolto ja sairaalat kuntoon, kouluihin laadukas opetus ja virallinen minimipalkka 500 reaalista 1000 reaaliin. Voi harmi kun en ole tämän maan diktaattori!

Karnevaalitkin on lahestymassa ja virallinen ohjelma on jo julkaistu! Oma valmentautuminenkin on alkanut - sambatanssitunneilla! Ensimmaisen tunnin saldona oli havainto, ettei samba lähdekään jaloista, vaan korvien välistä!! Opettajana oli maailman parhaimman ryhdin ja säteilevimmän hymyn omaava muodokas mulattinainen, joka opetti etta sambaus lahtee upeasta ryhdista ja hymysta, jotka taas lahtevat ajatuksesta että "Olen erityinen!" Palasin tunnilta kotiin aivan selkää särkevän ryhdin kera ja kivan hymyn kera :) Taytyy olla tarkkana ettei ne karkaa arjen puserruksessa...

Ompelukoneen aiheuttama arvokriisi.

Mistakohan johtuu etta blogin elvyttaminen uuteen eloon kuukauden kestaneen, aivan fantastisen Suomi-loman jalkeen tuntuu niin mahdottoman ylivoimaiselta urakalta? Mene ja tieda..... Mutta vieläkin olen pienessä kulttuurikohmeessa, sillä paluu paratiisistä puurokattilaan ei ole koskaan helppoa, eikä kai kuulukaan olla.

No, kerrotaan alkuverryttelyna tarina ompelukoneesta, jonka sain vihdoinkin ostettua! Kumpa ompelukonesisaret Suomessa tietaisivat, millaiseen myllytykseen oma lapsoseni on joutunut. Minähän kuulun tahtomattani - ja aika usein tietamattani - sosiaaliluokkaan, johon EI KUULU OMPELUKONEET. Ja silla Sibelius. Ompelukoneisiin yhdistetaan ensinnäkin paaaaaljon tummempi iho, aivan toiset asuinkorttelit, aivan toinen koulutustaso ja aivan toinen silmienväri. Ensimmaisena jouduin selittamaan juurta jaksain kotijoukkueen kapteenille, miksi minun on aivan pakko saada ompelukone. Vaikka kyseessa ei ollut maailman kallein sijoitus, sekä kapteeni että lompakko näyttivät pelästyneiltä. Kun punnersimme kotikadun ylämäkeä ylös, mieheni kysyi puolivitsinä, onko minulla mitaan milla peittaa laatikkoa ettei naapurit ja muut kadunmiehet nakisi mita olemme kantamassa... hohhoijaaaaaa.

Seuraavaksi aloin kertomaan asiasta kodinhoitajille, omalleni joka kay lauantaisin seka mummolassa palveleville kahdelle herttaiselle tädille. Ilmeet olivat valokuvan arvoiset. "Sinä herttainen siniverinen prinsessa osaat muka käyttää ompelukonetta???!!" Ompelukone ja minä on yhdistelma joka lähes murskasi heidän elämänsä arvoperustukset. Voiko mihinkään totuuteen maailmassa enää luottaa?

Sitten alkoi kertominen ystäville. Miespuoliset alkoivat vitsailemaan: "Alatkos myymään housunpunttien lyhennyksiä 15 reaalilla? Mullois pari." Jotkut eivät edes uskoneet että asia on nyt vaan niin, että minulla on ompelukone jota osaan käyttää. Naispuoliset ihmettelivät, että missä pirussa olet oppinut sitä käyttämään?? Jo nyt on kumma.

Tänään luin artikkelin, jossa pitkän uran kehitysyhteistyössä tehnyt kotitalousopettaja saarnasi, kuinka kehitysmaissa tulisi panostaa kaiken muun ohella myös kotitalousneuvontaan. Emäntäkouluissa on läpi Suomen piskuisen historian opittu taloudellista ja kestävää kodinhoitoa ja moisia taitoja pitäisi kehittää myös köyhien maiden nuorten keskuudessa. Itse on tehty vaatteet ja opittu hoitamaan kotitaloutta niillä eväillä mitä kulloinkin on ollut tarjolla. Karmeaa ajatella, miten kauaksi oma sukupolvi (ainakin Riossa) on ajautumassa niistä kodintaidosta, joilla pärjää aina oli sitten työtön tai talvisota.

Ompelukoneeni on nyt aiheuttamassa pienen arvokriisin, sillä se nyt vaan ei käy että vaaleaveriköllä, sinisilmäisellä ja ylemmän keskiluokan korttelissa asuvalla nuorella, ylemmän korkeakoulututkinnon omaavalla naisella on ompelukone ja jota hän kaiken lisäksi vieläpä osaa käyttää. Se ei nyt vaan käy, ei tässä maailmassa.

Alotetaan taas uudestaan, vaikka lainauksella.

-- written by Max Ehrmann in the 1920s --

Go placidly amid the noise and the haste,
and remember what peace there may be in silence.

As far as possible, without surrender,
be on good terms with all persons.
Speak your truth quietly and clearly;
and listen to others,
even to the dull and the ignorant;
they too have their story.
Avoid loud and aggressive persons;
they are vexatious to the spirit.

If you compare yourself with others,
you may become vain or bitter,
for always there will be greater and lesser persons than yourself.
Enjoy your achievements as well as your plans.
Keep interested in your own career, however humble;
it is a real possession in the changing fortunes of time.

Exercise caution in your business affairs,
for the world is full of trickery.
But let this not blind you to what virtue there is;
many persons strive for high ideals,
and everywhere life is full of heroism.
Be yourself. Especially do not feign affection.
Neither be cynical about love,
for in the face of all aridity and disenchantment,
it is as perennial as the grass.

Take kindly the counsel of the years,
gracefully surrendering the things of youth.
Nurture strength of spirit to shield you in sudden misfortune.
But do not distress yourself with dark imaginings.
Many fears are born of fatigue and loneliness.

Beyond a wholesome discipline,
be gentle with yourself.
You are a child of the universe
no less than the trees and the stars;
you have a right to be here.
And whether or not it is clear to you,
no doubt the universe is unfolding as it should.

Therefore be at peace with God,
whatever you conceive Him to be.
And whatever your labors and aspirations,
in the noisy confusion of life,
keep peace in your soul.

With all its sham, drudgery, and broken dreams,
it is still a beautiful world.
Be cheerful. Strive to be happy.

Suomessa.

Aina Suomeen tullessani huomaan että olen aivan kasvanut aivan piloille Brasiliassa. Elän jossain mielikuvitusmaailmassa, nimeltään Brasilia, jossa kaikki ovat aivan liian ystävällisiä, huumorintajuisia, nauravia, hymyilevia ja auttavaisia. Todellinen maailma ei oikeasti ole sellainen, ja se tuppaa hieman yllättämään, kun matkaan mielikuvitusmaailmastani todellisuuteen.

Suomeen tulo palauttaa mieleeni myös sen, että olen unohtanut kokonaan, miten kylmä todellisuudessa on. Mielikuvitusmaailmassani on aina mukavan lämmin ilma ja sempä takia vaatteeni ovat aivan vääriä todellisuudessa elämiseen.

Jotain samaakin niissä kahdessa maailmassa on. Todellisuudessa (tai ainakin Helsingissä) kaduilla on ihan yhtä paljon roskia kuin mielikuvitusmaailmassani. On myös kerjäläisiä ja paljon ihmisiä joilla on ongelmia. Jotenkin saa olon tuntumaan kotoiselta.

taikasauva takataskussa ja yksi kadonnut kone.

Aamulla satoi painavia pisaroita. Uutinen kadonneesta lentokoneesta iski kylkiluiden väliin ja kovaa, sillä neljän päivän päästä on minun vuoro, samalla lentoyhtiöllä ja samalla reitillä. Kuinka monta kertaa minä ja niin monet ystäväni niin monen monta kertaa ovat lentäneet saman reitin ja samalla lentoyhtiöllä. Yhteys asioiden välillä shokeeraa. Todennäkoisyys sille, että joku itselleni rakas ihminen (tai jopa minä) olisi ollut kadonneessa koneessa pysäyttää eniten.

Vaikka virallista listaa matkustajista ei olla iltaan mennessä tiedotettu, täkäläiset sivut ovat jo julkaisseet 50 brasilialaisen matkustajan nimet, monista on julkaistu jo valokuva, ammatti ja matkan tarkoitus. On muun muassa häämatkalaisia, yliopiston opettajia, kansainvälisten yhtiöitten johtajia, duunareita, laulaja, toimittaja, poliitikon avustaja, meritutkija ja jopa Rion kansallisteatterin orkesterin entinen johtaja. Kunnon draaman ainekset. Ihmisiä, joiden tarinat täyttävät lehtien sivut, televisiokananat ja radioaallot. Kukaan ei juuri nyt mieti, kuinka paljon ihmisiä kuolee tässä kaupungissa harhaluoteihin. Ne sadat ihmiset, jotka mainitaan lehtien sivuilla vain nimettöminä uhreina.

Eniten tässä tragediassa on häkellyttänyt tarinat niistä, jotka syystä taikka toisesta eivät nousseet tuohon koneeseen. Muun muassa yksi mies oli tyypilliseen brasilialaiseen tapaan lähtenyt lentokentälle aivan liian myöhään. Pakotti taksimiehen kaahaamaan kuin raivopää ja seurauksena oli mikäs muukaan kuin kunnon kolari ja lennolta myöhästyminen. Tajuttuaan myöhemmin, miten onnekkaasta tapahtumasta oli kyse, mies oli purskahtanut itkuun, etsinyt taksimiehen käsiinsä ja luvannut ostaa hänelle uuden auton.

Miten mahtava ja sanoinkuvaamaton täytyykään olla tunne siitä, kun täysin vieraat ihmiset puuttuvat elämäämme kuin jollain taikasauvalla ja estävät tragedian, jonka olimme tietämättämme merkanneet kalenteriin. Onhan elämää kiva suunnitella eteenpäin, mutta taikasauvoja kannattaa kunnioittaa, ei koskaan tiedä milloin moinen heiluu oman nenän edessä.

Ne 200 kanavaa.

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten viime aikoina on tullut katottua televisiota, ja paljon. Osasyyna on tosin viikonlopun mittainen kuumeileva flunssa, jolla oli helppo perustella liiallinen töllötys.

Mitas televisiosta on nähty:

1. Ferrarin kokoaminen jokaista vaihetta myoten. (Ja ferrarin nahkasisustuksien pikkutarkkaan leikkaamiseen kaytetaan fiskarsseja!!!)

2. Dokkari afrikkalaisten timanttien kaupankayntiin liittyvasta vakivallasta ja rikollisuudesta. (Ja siihen loppui haikailuni yhden timantin saamiseksi vihkisormukseeni.)

3. Tositarinoihin perustuva elokuva Hutujen ja Tutsien keskinäisestä verilöylystä Ruandassa. (järkyttävä tarina YK:n avuttomuudesta.)

4. Amerikkalainen pinnallinen keskusteluohjelma aiheesta "Miten estää kouluampumiset?".
("You have 5 min to tell us about your daughters death in the Columbine and then we'll go on a comercial brake.")

5. Dokumentti kengurujen arkielämästä.

6. Dokumentti keskiajalla käytetyistä kidutusvälineistä. (psykiatrien hullut päivät, asiakkaita joka hallinnossa)

7. Elokuva miehestä joka ajoi päältäajettavalla ruohonleikkurilla 500km vanhaa veljeä tapamaan.

8. Dokumentti maailman vaarallisimmista käärmeistä ja miten niiden myrkyt vaikuttavat. (Hups, koko käsi luineen päivineen muuttui kudosnesteeksi parissa päivässä!)

Televisiosta pursuaa tietoa niin etta aivosolut sambaavat. 200 kanavalla on ihan selvä addiktoiva vaikutus, Discoveryt ja National geographyt lähettävät aivan liian mielenkiintoisia dokkareita uteliaalle ihmiselle. Onneksi ensi viikolla otetaan tuulta siipien alle ja lennetään Suomeen kanavia karkuun. Huh.

Pieni ihminen vs. markkinavoimat

Täällä on markkinavoimille annettu pikkusormi, sitten käsivarsi ja no, menkööt loputkin. Kuluttajansuojalaki?? Taitaa se jossain kirjahyllyssä pölyttyvässä opuksessa olla präntättynä.

Mutta kuten kunnon kilpailuun kuuluu, paras voittakoon, ja ainakin eilen se oli kuluttaja!! Nimittäin meillä on ollut 3 kuukauden ajan ongelmia digiboksin kanssa. Signaali katkeilee, esimerkiksi jalkapallon katselusta ei tule mitään kun kulmapotkusta näkee vain alun vauhtiaskeleet ja seuraavaksi hurrauksen, bittitaivas ahmaisi loput. Sama yhtiö tarjoaa myös lankapuhelimen ja netin, jotka toimivat lähes moitteettomasti. Mutta silti, valituksen paikka.

Tässä maassa on oltava sinnikäs, mikäli aikoo yksinään voittaa taistelun isoa, lähes monopoliasemassa olevaa kanavayhtiötä vastaan. Mieheni oli soitellut heille aikaisemmin jo kahteen kertaan , huonolla taktiikalla: ne kaksi puhelua päättyivät siihen, että mieheni lähetti heidät tunkemaan asioita sinne minne aurinko ei paista. Ei hyvä. Ystävällinen asiakaspalvelija oli tarjonnut 3 euron alennusta 70 euron laskuun.

Kolmannella kerralla mieheni tajusi kuinka pitkälle on mentävä. Nimittäin asiakaspalvelun strategia on kunnon sotataktiikkaa: ensiksi lähetetään tulilinjalle ne puupäät, jotka eivät tiedä mistään mitään ja yrittävät väsyttää asiakkaan turhilla kysymyksillä ja aikaavievällä jutustelulla.
Kunnon uhkailu ja puhelu siirtyy raskaammin varustetulle sotilaalle. Siinä vaiheessa asiakkaan on oltava päättäväinen ja vaatia sopimuksen päättämistä ja kertoa, kuinka huonosta palvelusta on kyse.

Jaaha, "nyt juuri näenkin tästä koneelta että me voisimme tarjota teille parempaa nettiyhteyttä ilmaiseksi". EI. Nyt on oltava tiukkana: "En halua, haluan eroon tästä firmasta, nettinopeus ei poista sitä tosiasiaa etta 3 kk ajan palvelu on ollut hävettävän huonoa. Ja itse asiassa haluan lopettaa myös firmani sopimuksen teidän kanssa." Pieni valehtelu ei ole haitaksi, päinvastoin!

Asiakaspalvelija heittää vielä pelotteen: "No, alan nyt kirjoittamaan tätä lopettamissopimusta" toivoen, että asiakas ei ollut tosissaan ja pelästyisi. Siihen kuuluu vastata: "No HYVÄ!"

Jaaha, puhelu täytyykin yllättäen siirtää seuraavalle, vielä raskaammin aseistetulle.
"Hyvä asiakas, olemme erittäin pahoillamme. Me voisimme tarjota teille seuraavat 3 kuukautta puoleen hintaan, ja antaa ilmaiseksi kaikki 200 kanavaa, sekä maksulliset elokuvakanavat sekä nostaa nettinopeus 6 gigaan ilmaiseksi".

Nyt on oltava erittäin kovana. " Ei, haluan teistä EROON, mitä lauseen kohtaa et ymmärrä??!!!" Asiakaspalvelija pelästyy ja siirtää puhelun heti seuraavalle, ilmeisesti apinalauman johtajalle.
"Hyvä asiakas, jos todella haluatte siirtyä toiselle palveluntarjoajalle, me lupaamme tarjota kilpailevan yrityksen tarjouksen puoleen hintaan ja lisäksi siihen päälle ilmaiseksi 200 kanavaa ja nopea nettiyhteys."

Mieheni jatkaa heidän kiduttamistaan: "Pieni hetki, minun täytyy konsultoida vaimoani", ja antaa asiakaspalvelijaparan täristä puhelimessa hieman pidempään.

"No selvä, lupaan olla teillä seuraavat 3 kuukautta luvattujen alennuksien kera ja jos palvelu ei parane, haluan sopimuksen päättyvän välittömästi".

Asiakaspalvelija sai vielä sanottua: "No 3 kuukaudenkin jälkeen haluamme edelleen tarjota puolet kilpailevan yrityksen tarjouksesta."

Jaaa-a, mitä sanoinkaan täkäläisestä asiakasystävällisestä kulttuurista? Asiakas on aina oikeassa, mutta taktiikka pitää olla hiottuna, niinkuin missä tahansa sodassa!

Maailman kaunein kaupunki.

Kipusin kauniina sunnuntaina Rion korkeimmalle nyppylälle, nimeltään Pico da Tijuca. 2o minuuttia puskettiin autolla sademetsän keskelle, ja sen jälkeen puolisentoista tuntia nousua pitkin pieniä sademetsän polkuja. 900 metrin korkuiselta nyppylältä avautui 360 asteen verran aivan henkeäsalpaavia maisemia! Heräsin taas huomaamaan, kuinka Rio on todellakin nimensä veroinen kaupunki, "cidade maravilhosa", eli "haltioittava kaupunki" (suoraan sanakirjasta).
Miljoonakaupunkia syleilee valtavat sademetsät, vuoret, valtavat kalliokivet, järvi ja meri. Puhumattakaan vuorenhuipulla seisovasta Jeesus-patsaasta. Tai auringosta.
Veikkaan, että joutuu aika kauan etsimään, jotta löytäisi maailmasta toisen kaupungin, joka olisi visuaalisesti yhtä vaikuttava yhdistelmä suurkaupungin kerrostaloja, vettä, metsää ja kallioita.

Jaa-a, melkein neljä vuotta siihen meni, että kotiuduin oikeasti Rioon ja aloin olemaan ylpeä uudesta kotikaupungistani. Ja nykyään en osaa edes sanoa, kummasta olen ylpeämpi, kaupungista vai sen asukkaista.

Hautaaminen, osa 2

Tästä hautausperinteestä on kirjoitettava muutama rivi lisää, sen verran mieleenpainuva oli itse hautauspäivä.
Viisas mieheni jälleen kerran auttoi naista mäessä nähtyään ulkomaalaisen taas pyörittelevän silmiään: "Me brasilialaiset olemme elämään keskittyvä kansa. Kuolema ja siihen liittyvät rituaalit eivät ole niin tärkeitä.". Olen ihan samaa mieltä oltuani hautajaisissa, joissa Luis Buñuel olisi voinut laittaa kamerat pyörimään ja saanut seuraavaan elokuvaansa hyvää materiaalia. Suomalaiseen juhlavuuteen ja hartauteen tottuneelle brasilialaisiin hautajaisiin kannattaa asennoitua vähän niinkuin kävelyreissuun Cobacabanan rannalla: mitä tahansa voi tapahtua. Oikeastaan se on toisaalta ihan hienoa, että hautausmailla on elämää siinä missä kadullakin. Ollaanhan me niitä samoja ihmisiä sielläkin.

Itse siunaustoimitus sinänsä oli harras, vaikkakin "kappeli" oli iso toimistorakennus jossa oli hälinää, ihmisiä, monta siunaushuonetta ja monta siunattavaa. Mutta sitten, missäs on arkunkantajat? Ei missään, odotellaan. No, ei muutakun suvun kolme ainoata miestä kahvoihin ja seurakunnan kahvinkeittäjä neljänteen. Arkku saatiin ulos kappelista, kunnes piti nousta tavarahissillä hautausmaan ylärinteelle. Kun hissiä ei vaan tullu, niin eikös arkku laiteta kappelin rappusille siksi aikaa. Siinä hissiä odotellessa on muiden vuoro: omaisille yritetään myydä kukkia, jaetaan lentolehtisiä, kerjätään rahaa. Mikseivät saman tien yritä myydä nenäliinoja?

En tiedä miksei suvun miehen jaksaneet sen enempää, joten ylhäällä vislailtiin taas uusia kantajia, ja arkkua laskettiin johonkin kannonnokkaan siksi aikaa kun odoteltiin. Ja todellakin, siellä melkein oli kannonnokkia, sen verran hylätyltä koko paikka näytti. Kasvit olivat vallanneet käytävät, juuri kenenkään haudalla ei ollut edes nimiä.

Kyseessä on sukuhauta jonne on jo haudattu sisaruksia ja muita suvun jäseniä. Ihmettelin mitä olivat kuusi reilun kokoista muovista, rähjäistä ja rikkinäistä muovilaatikkoa haudan vierellä mutta tajusin kun appiukkoni tokaisi iloisesti : "katsokaas, koko katras siinä koolla, uudelle tulijalle on hyvää seuraa tarjolla!" Sieltä jopa yksi luukin vähän pääsi heiluttamaan kun yhden laatikon kansi irtosi hautausmaanpoikien HIEMAN kovaotteisessa käsittelyssä.

Joo, siinä voisi kyllä olla jonkinmoisen kurssituksen paikka: työpaikkana hautausmaa. Vienkö roskapussia vai arkkua? Pyydänkö omaisilta työni tehtyä tippiä? Laskenko maahan arkkua vai ankkuria? Menenkö työpaikalle rikkinäisissä ja likaisissa vaatteissa vai yritänkö löytää kaapista jotain vähemmän reikäistä?

Mutta tulin siihen tulokseen että täällä todellakin keskitytään täysillä elämään ja se on paljon tärkeämpää kuin hautauskäytännöt, ja kuolema ylipäätään.

Pikahautaamisesta.

Sain hiljattain ensikosketuksen brasilialaiseen kuolemaan. Saimme tiedon mieheni isotädin kuolemasta ollessamme taksissa matkalla palauttamaan uunituoretta gradua. Siihen loppui se juhlinta. 91 vuotiaan altzheimerin kokonaan jäytämän tädin fyysinen poismeno ei sinänsä ollut hänelle itselleen kova pala. Keho ei vaan yksinkertaisesti jaksanut enää hengittää. Kroppa oli jaksanut toimia monta pitkää vuotta sen jälkeen kun pääkroppa sanoutui irti yhteistyöstä.

Hurjaa tarinassa on se, että 91 vuotias täti asui 84 vuotiaan siskonsa, mieheni isoäidin luona, joka on myös joutunut antautumaan herra Altzheimerin edessä. Sempä takia hän on jo monta kertaa unohtanut siskonsa kuoleman. Ajatella, hän joutuu vastaanottamaan päivän aikana monta kertaa suru-uutisen rakkaan siskon poismenosta. Uskomatonta, miten meidän elämän järjellisyys perustuu niin paljon muistin varaan ja miten vaikeaksi elämä muodostuu, kun ympärillä kaikki muuttuu uudeksi ja vieraaksi.

Brasilialaisten nopeus kuoleman äärellä on jopa yllättävän tehokasta. Vainaja haudataan kaikkine lainmukaisine ja katolilaisine seremonioineen alle kolmessa päivässä, mutta esimerkiksi pysyvää oleskelulupaa pitää odottaa kolme vuotta. Kun on tosi kyseessä, niin byrokratian rattaat alkavat näemmä pyörimään kuin pesukoneen rumpu! Tottakai omaiset joutuvat hakemaan kaikennäköisiä lappuja sieltä ja leimaamaan tuolla, mutta katolilaiset hautaavat vainajansa enintään kolmen päivän sisällä poismenosta. Isotädinkin kohdalla saatiin hautajaisia siirrettyä poikkeusluvalla kolmannelle päivälle, jotta Lontoossa asuva ainoa poika ehtisi hautajaisiin.

Ja sitten Rion hautausmaiden todellisuuteen. Mummo olisi halunnut lähteä iltapäivällä kappeliin istumaan siskonsa vierelle päivää ennen hautajaisia. Mutta favelat ovat tuttuja myös hautausmaiden naapureina. Sempä takia poliisit suosittelevat, ettei hautojen vierellä viivyttäisi pitkään, tai mikäli mahdollista, ettei haudoilla edes vierailtaisi. Vainajat saavat maata rauhassa, mutta omaiset saattavat helposti päästä rahoistaan. Mummolle selitettiin, kuinka vaarallista olisi pitää siskolle seuraa, joten parempi jäädä kotiin.

Jälleen kerran hämmästelen, miten kaikki suhtautuivat väkivallan läsnäoloon niin luontaisella keveydellä. Mummokin. Ja miten köyhä sitä pitää oikeasti olla, että haluaisi ryöstää kyynelehtivän mummosen vierailemassa siskonsa haudalla?

Aidan toisella puolella.

Nappasin taksin kadulta mennäkseni hoitelemaan viisumiasioita. Taksikuskin uteliaisuus (niinkuin niiiiiiiiin monen muunkin ventovieraan missä vaan milloin vaan) ei antanut periksi, ja hänen oli ihan pakko kysyä mistä olen kotoisin. "Suomesta?? Sinä hullu nainen, olet jättänyt ensimmäisen maailman ja tullut tänne kolmanteen asumaan!! Oletko ihan kahjo?? " Eikä muuten ole ensimmäinen kerta kun kuulen tuon. Oulussa asuva kolumbialainen ystäväni on sanonut, että siellä päin hänenkin valintojaan ihmetellään ääneen "Miksi ihmeessä sinä tulit tänne autioon, yksinäiseen ja kylmään maahan sieltä trooppisesta paratiisista?".
On se niin kumma kun ruoho on muka niin vihreää aidan toisella puolella. Tosin tämä on ymmärrettävästi myös sosiaaliluokkakysymys. Yksissa juhlissa eräs asianajana oli vakuuttunut siitä, että vanhempieni pitäisi ehdottomasti muuttaa tänne. Rioa parempaa paikkaa kun ei maailmasta löydy.

Huomasin silloin, että on niin paljon kivempaa kuulla ihmisten kehuvan omaa kotipaikkaansa. Ja sen sijaan että leimauduin hulluksi, sain mukavan tovin verran kehua Rioa yhdessä asianajan kanssa. Joka ikisessä maailman risteyksessä asuu ihmisiä, jotka pitävät kotipaikkaansa maailman parhaana. Tekisi ihan mieli julistaa oman kotipaikan kehumiskampanja!

Tottakai otan sen imarteluna, että Suomesta luopumista pidetään hulluuden merkkinä, mutta kolmannessa maailmassa on meille ensimmäisen edustajille niin mahottomasti opittavaa. Tekisi niin hyvää taksikuskeillekin huomata se.

Toukokuun ensimmäisen päivän paatos.

Sikaflunssa pistää taas miettimään, miten kummallisessa maailmassa sitä saakaan asua. Olenko jotenkin outo, kun en vaan millään ymmärrä, miksi tässä pitäisi alkaa hötkyilemaan muutaman sadan sairastuneen takia? Vietin eilistä vappua (jota täällä ei muuten tunneta) erään ystäväni äidin kaveriporukan kanssa. Yhden varakkaan porukassa olleen rouvashenkilö sikaflunssa oli saanut aivan varpailleen. Hän oli jo palkannut itselleen henkilökohtaisen virusasiantuntijan, jonka kuuluu raportoida hänelle päivittäin, missä virus kulkee ja hyvässä lykyssä kenties ilmoittaa riittävän ajoissa, milloin moinen koputtaa omaan kotioveen. Hohhoijaaa. (On sinänsä hyvä että rikkaat laittavat rahaa kiertämään ostellen mitä hölmöimpiä palveluita ja tukien maan taloutta!)

Rupesin miettimään tätä sikaflunssaa hieman toiselta kantilta, minä kun rakastan provosointia. Kävin katsomassa tuolta sivulta: http://www.avert.org/worldstats.htm missä mennään erään toisen leviävän taudin kanssa, josta ei juurikaan hermoilla uutislehtien sivuilla. 25 miljoonaa ihmistä on kuollut aids:iin sitten vuoden 1981. Tuoreimmat tilastotiedot ovat vuodelta 2007 jolloin vahvistettiin ainakin 2,5 miljoonaa uutta tartuntaa. Kehitysmaissa 9.7 miljoonan ihmisen elämä on aids-lääkkeiden varassa ja näistä vain 2.99 miljoonalla on mahdollisuus hankkia niitä. Näitä lukuja miettiessä en oikein jaksa innostua edes lukemaan uutisia influenssa A:n "voitokkaasta" maailmankiertueesta. Joskus tekee mieli huokailla maailman tekopyhyyden edessä. Länsimaiden niistely ja kurkkukipu kun tuntuu olevan niin paljon vakavampi asia kuin kehitysmaiden miljoonien ihmisten sairastuminen tai kuoleminen aids:iin. Puhumattakaan siitä, miten paljon länsimaiden piikkiin menee kehitysmaiden kehittymättömyys. Ai ai, 1. toukokuuta on hyvä päivä maailman torumiselle. Eihän maailmaa pelastettua saa, eikä se varmaan ole tarkoituskaan. Monet kun luulevat telluksen olevan kertakäyttötuote.

Sikamaisesta epidemiasta yritetään luoda länsimaiden rakastamaa draamaa, jossa - mikä parasta - he saavat itse olla pääosissa! Kehitysmaiden kuolemiset kun ei suurelle yleisölle myy, oli tauti melkeimpä mikä tahansa.

Pastellinsävyinen totuus.

Muistan kuinka ennen häitä (loistava) pappimme pyysi meitä kirjoittamaan elämästämme hänelle. Tuleva mieheni kirjoitti, kuinka meidän kulttuureitamme yhdistää ainakin yksi asia: ehdottomuus. "Luulen, että suomalaiset ovat ehdottomia joustamattomuudessaan ja brasilialaiset joustavuudessaan.( "Creo que el brasileño es rigurosamente flexible y el finlandés rigurosamente inflexible.") Onkohan näin? Ainakin jos suomalaisia ja brasilialaisia on verrattava keskenään, niin allekirjoitan väitteen. Mitä on sitten se ehdoton joustavuus? No sehän on tietenkin sitä, että kaikki (ja siis tässä tarkoitan siis melkein ihan kaikkea) on neuvoteltavissa. Totuudesta parkkisakkoihin ja kaikki niiden väliltä.

Perusehdottomana suomalaisena - joka siis olin ENNEN - olen ollut melkoisessa elämänkoulussa Brasiliassa. Asiat eivät vain ole niin tai näin, vaan ne ovat niin, näin tai noin -ihan riippuen tilanteesta. Brasilialaiset ovat niin juurtuneita hetkessä elämiseen, että heiltä on aivan turha odottaa sitoutumista menneisyyden tapahtumiin tai tulevaisuuden suunnitelmiin. Ja mikäpä siinä, olen tajunnut mikä valtava vapaus ja stressittömyys liittyy siihen, että saa keskittyä elämään hetkessä ja heivata hiiteen huolet tulevaisuudesta ja menneisyyden murheet.

Mutta kyllä täällä tulevaisuudestakin välitetään. Se toimii mainiona hetken piristäjänä. Tulevaisuutta nimittäin käytetään hyväksi kaiken kivan, iloisen ja mukavan suunnitteluun. Ja hahaa, tässä kohtaa suomalainen painaa taas totuusnappulaa, kirjoittaa kalenterin täyteen ja jää innolla odottamaan. Mutta brasilialainen ei. (Tuskin edes omistaa kunnon kalenteria). Brasilialainen keskittyi vain nauttimaan täysillä siitä ajatuksesta, mitä tulevaisuudessa VOISI tapahtua. Sitä, tapahtuuko asiat vai ei, ei juurikaan kannata miettiä kun eihän elämästä koskaan tiedä. Kyllä asiat aina lutviutuu.

Viisas mieheni sanoi aikoinaan, että mikäli suunnitelmissani on pysyä täysjärkisenä Brasiliassa, täkäläinen todellisuus on nähtävä pastellinsävyissä. Mikäli tätä yhteiskuntaa katselee suomalaisen totuuteen tottunein silmin, eteen aukeaa aika karua todellisuutta: räikeätä väkivaltaa, köyhyyttä, kurjuutta, lainvastaisuutta, epätasa-arvoa, rotusyrjintää, luonnon saastumista eli ilmiöitä, joita ei hyvin mielellään mieti jokaikisellä aamiaisella tai aina ennen nukkumaanmenoa. Pieni jousto totuuden suhteen tekee sydämelle hyvää, sillä Brasiliaa ei vaan saa parannettua yhdessä yössä, vaikka kuinka haluaisi. Pastelliliidut ovat siis pelastaneet yöuneni ja aamiaiseni.

Brasilialainen jousto näkyy ennenkaikkea arkipäivän neuvotteluissa, joissa voi saada ylipuhuttua itsensä pulasta kuin pulasta. Minä kutsuisin sitä systeemiksi, joka palvelee nimenomaan käyttäjiään. Elämässä tulee usein tilanteita, joissa on joustettava, joissa inhimillinen tekijä on otettava huomioon ja siinä brasilialaiset ovat ehdotonta eliittiä. Olen oppinut arvostamaan suuresti tätä käyttäjäystävällistä neuvottelukulttuuria, sillä se tekee elämästä niin paljon stressittömämpää ja vähentää turhia huolia. Tiukan paikan tullen ei tarvitse kuin laittaa naama asentoon, jossa kyynel on melkein tippumaisillaan, huokailla raskaasti, osoittaa katumusta mutta myös päättäväisyyttä siitä, että inhimillinen tekijä huomioonottaen minä olen oikeassa. Ja naps, asiat lutviutuvat! Mikä mahtava tunne onkaan, kun minua on ymmärretty ja minun vuokseni joustetaan! Vastaavasti eteen tulee myös tilanteita, jolloin minä olen velvoitettu joustamaan ja ymmärtämään. Ja mikä parasta, neuvottelukulttuuri lisää ihmisten välistä kanssakäyntiä, yhteisöllisyyttä, kehittää arviointikykyä ja pakottaa miettimään asioita muidenkin näkökulmasta.

Jalkapallosta.

Jalkapallo. Tuo urheilulajien kuningas. Tunnustan että hurahdin Brasiliassa jalkapalloon. Ehkä aviomiehen puolelta tulleen pienen painostuksen takia, mutta nyt olen vakuuttunut siitä, että jalkapallon seuraaminen on osa onnellista elämää, ainakin Brasiliassa.
Viime keskiviikkona huomasin fanitukseni siirtyneen seuraavalle vakavuuden tasolle. Huomenna pelattavan finaalin lippuja varten laitoin herätyskellon soittamaan auringonnousun aikoihin, ja lähdin lähes kahdeksi tunniksi jonottamaan lippuja! Paikkani huomiseen tunteita nostattavaan loppuotteluun on taattu! Vastakkain tulee olemaan Botafogo ja Flamengo ja Botafogon voittaessa stadionilta lähdetään osavaltion mestaruuspokaali kainalossa!

Jalkapallo on täällä massojen harrastus, taisin sen jo joskus aikaisemmin mainitakin. Stadikalle mennään huutamaan, hyppimään ja laulamaan, ja ennenkaikkea tuulettamaan tunteita. Siellä saa raivota, iloita, suuttua ja pelätä koko rahan edestä. Ja se on tässä intohimoisessa harrastuksessa ehdottomasti hauskinta. Nautin myös suunnattomasti siitä, että saan vetää päälleni samanlaisen paidan kuin tuhansilla muillakin, unohtaa itseni kokonaan hetkeksi ja yhtyä joukkojen sieluntilaan, jossa kaikki haluavat yhtä ja samaa:maalia. Siinä hetkessä ei tarvitse miettiä syntyjä syviä, saati sitä sattuuko loukkaamaan jotakuta räiskyvillä tunteillaan. Pelin päätyttyä riisutaan haarniska, ja elämä jatkuu kuten ennenkin.

Sen lisäksi riolaiset rakastavat puhua jalkapallosta. Eikä sillä niin väliä pitääkö siitä erityisemmin tai käykö katselemassa otteluita stadikalla, mutta kaikilla on lempijoukkueensa.
Se kuuluu ikäänkuin peruskalustona täkäläiseen identiteettiin. Se, miten jalkapallojoukkueet valikoituvat on sen verran mystinen aihe, etten voi näin pinnallisessa blogitekstissä siihen edes sörkkäistä. Minua tosin nauratti, kun eräs ystäväni sanoi taannoin vakavalla naamalla, että häntä ihan oikeasti pelottaa, ettei hänen nyt 3-vuotiaasta pojastaan tule Botafogon kannattajaa.
Kaikkensa hän on tehnyt, ostanut pelipaitoja, opettanut laulamaan kannustuslauluja, ostanut botafogo-pallon ja seuran maskottileluja sekä vienyt seuran päämajaan lastentapahtumiin mutta riski on silti olemassa.

Kuinka monen monta hauskaa keskustelua olenkaan käynyt ties kuinka monessa baarissa nimenomaan jalkapallosta puhuen. Jalkapalloseurat eivät ole vain pelipaidan värejä tai kannustuslauluja, vaan niillä on identiteettinsä, satavuotinen historiansa ja siihen päälle miljoona vitsiä muista seuroista. Jalkapallosta puhuminen ei todellakaan ole täällä yksinomaan miesten maailma. Aihe innostaa ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Jalkapallon kautta voi myös oppia yhteiskunnasta. Rion neljä suurinta joukkuetta on jaettu jopa sosiaaliluokittain: Flamengo on alimpien sosiaaliluokkien joukkue, varsinainen massojen yllyttäjä, Vasco on työläisten seura, Fluminense rikkaitten kannustama ja Botafogolle on jäänyt taiteilijat, taikauskoiset ja kulttuurihörhöt. Tietysti nämä rajat on nykyään häilyviä, mutta siitä huolimatta osa sitä sosiaalista maailmaa, joka joukkueisiin mielikuvien tasolla yhdistetään. Kannustajien sosiaaliluokista on tehty täällä jopa tutkimuksia, jotka suurinpiirtein tukevat edellämainittua.

Olen vienyt jo monia luonani vierailleita suomalaisia Botafogon peliin upealle Maracanãn stadionille. Voisin jopa ylpeänä sanoa, ettei yhdelläkään riolaisella joukkueella ole niin intohimoista kannustusjoukkoa Suomessa kuin Botafogolla! Täkäläinen jalkapallokuume taitaa olla tarttuvaa, eikä syystä: kenelle tahansa tekee hyvää käväistä välillä tunteiden äärirajoilla, unohtaa itsensä hetkeksi ja nähdä maailma ....musta-valkoisena!

"Laittaa jalkapallokengät naulaan" ja muita portugalinkielen kukkasia.

Viime aikoina olen miettinyt kovasti portugalinkielta ja sen suhdetta elamaan ulkomaalaisena. Kun muuttaa vieraaseen maahan, ulkomaalaisuus on alussa ennenkaikkea vieraita paikkoja, vieraita ihmisia ja niiden kummankin valloittamista. Sitten pikkuhiljaa paikat tulevat tutummiksi, enaa ei eksy saati tarvitse karttaa, lahimarketissakin jo morjestetaan. Vähitellen alkaa tutustumaan ihmisiin, saamaan uusia ystavia ja keräämään elämän reissuvihkoon monen monta yhteistä tarinaa, seikkailua ja elämystä. Sitten kun se paikallinen kielikin alkaa taipumaan omassa suussa tilanteessa kuin tilanteessa, alkaa elämässä olla aika lailla palaset kohdillaan. Mutta tässä kohtaa alkaa kiirastuleni ulkomaalaisena. Nimittäin vasta kun ymmartaa kielta tajutakseen kuinka paljon tajuaa, ymmärtää mitä on vielä tajuamatta.

Kieli on aivan uskomaton kulttuurin, mentaliteetin, historian ja tiedon lähde. Minulla on opintolistalla menossa jo neljäs vieras kieli (tosin kaikki edelliset eivät ole säilyneet kovalevyllä), mutta tällä kertaa kyse ei todellakaan ole vain kieliopista, kielen käyttämisestä, ymmärtämisestä tai ymmärretyksi tulemisesta. Kyse on elämisestä. Olen vasta taalla tajunnut, miten iso haaste on oppia elämään, tuntemaan ja kokemaan vieraalla kielellä.
Saattaa olla kohtalon ivaa, mutta kohdalleni on osunut maa, jossa kieli rehottaa kuin raeruoho ja sanakirjan saa useasti viskata iiron käkkärälle verbien merkityksiä selvitellessä. Voitte vain kuvitella kansan, joka rakastaa puhumista, vitsailee leikkisästi ihan mistä tahansa aiheesta ja keksii mitä uskomattomampia tapoja ilmaista asioita. Suu auki kuuntelen, kuinka "joku nielaisi sammakon ja päätyi potkaisemaan ämpäriä" tai "halasi ensin krokotiilia ja tukehdutti sitten hanhen" tai joku sanoo olevansa pantterin ystävä, antavansa keittoa ja maksavansa apinan keskellä normaalia kahvipöytäkeskustelua. Puhumattakaan esimerkiksi kaikista sävyeroista mitä tulee äänenpainoon, tai inho-diminutiivista, joka antaa sanalle aina yhden tai useamman lisämerkityksen. Ja siihen päälle laitetaan vielä kulttuurista ja pitkästä historiasta tulevat lisämerkitykset niin hohhoijaaaa, meikäläistä viedään kuin kuoriämpäriä! Mutta kielenopiskelu on hauska arkeen kuuluva haaste, joka laittaa aivosoluni sambaamaan iloisesti joka päivä. Ja toki olen paljon jo oppinut, muun muassa jos hommat menee päin mäntyä ne joko "tanssi", "sambasi" "sotkeentui tahmealla aineella" tai "antoi pehmeän".

Taidan muuten alkaa kääntämään suomen kielen kukkasia portugaliksi ja käyttämään niitä. Kenties joku päivä joku ulkomaalainen saa ihmetellä Brasiliassa että minkä ihmeen takia sitä mennään päin prinkkalaa. Ja sama toisinpäin, ehkäpä me ulkosuomalaiset voisimme kantaa kortemme kekoon ja tutustuttaa suomalaiset uusiin kielen kaunokaisiin. Esimerkisi sen sijaan että ollaan humalassa, voitaisiin ihan hyvin olla "pellen kädellä". Ja eläkkeellelähtö, senhän voi ihan hyvin sanoa otsikon lauseen tapaan. Vai olisiko Suomen kohdalla kenties parempi sanoa "luistimet"?

Netistä löytyy pitkiä listoja portugalin sanonnoista selityksineen:
http://pt.wikipedia.org/wiki/Lista_de_g%C3%ADrias

Malja elämälle!

Sain tänään yhden aivan mahtavan kutsun, joka jälleen kerran osoittaa tämän kansan mielikuvituksen rajattomuutta ja elämänjanoa. Eräällä uudella ystäväporukallani on yksi hauskimmista kuulemistani harrastuksista. Nimittäin he kerääntyvät joka sunnuntai Ipaneman rannalle katsomaan auringonlaskua ja juomaan lasin shampanjaa. Eikä sen kummempaa. Kuulemma antaa kummasti potkua uudelle viikolle, kun ahmii alle luonnonkauneutta ja kippistää ystävien kanssa shampanjaa arjessa jaksamiselle. Pidin ajatusta aivan mahtavana!! Tänään kävin ensimmäisella auringonlaskullani ja olo ei voisi olla parempi! Täytyy sanoa että meille kaikille tekisi hyvää silloin tällöin löytää arjesta hetki ja nostaa malja elämälle ilman sen kummempaa syytä. Joten turhamaisuus sikseen ja nyt kaikki ostamaan kuplivaa! Eikös se aurinko jo nouse, pysy taivaalla ja laskeudu Suomessakin näin kevään korvilla?

Lula ja talouskriisi.

Nyt se lopullinen totuus on selvinnyt humanistillekin. Nimittäin talouskriisistä. Brasilian lippua maailmalla heiluttava presidentti Lula tokaisi Englannissa vieraillessaan, että maailman talouskriisistä ovat vastuussa valkoihoiset, sinisilmäiset ihmiset. Jes, minäkin saan lusikkani tähän soppaan! Ja Lulan meni vielä varmistamaan, ettei kenelläkään jäisi epäselväksi, kuinka hömppelistä presidentistä on kyse sanomalla, ettei hän tunne ainuttakaan mustaihoista tai intiaanitaustaista pankkiiria. Voi herttinen sentään. Mutta tässä maassa kansamiehen Lulan tölväyksiin on jo totuttu ja jotenkin musta tuntuu, niinkuin Italiankin kohdalla, että täällä nautitaan, kun johdossa on henkilö joka nostattaa tunteita, lipsauttelee, provosoi ja hölmöilee kaiken maailman edessä. Lula on sentään toisella kaudellaan eikä ensimmäisen kauden hölmöilyt estäneet pestin jatkamista.
Lulan hölmöily tällä kertaa taisi paljastaa enemmän Brasiliasta kuin Lulasta. Paikallisissa uutisissa tuotiin esille kuvien kera mustia, juutalaisia, arabi ym pankkiireja ja talouden arvovaltaisia (ruskeasilmäisiä ja tummaihoisia) henkilöitä ympäri maailman todistaakseen, että Lulalla oli sylki tuonut suuhun mummani sanavarastoa lainatakseni "suttapaskaa". Sen sijaan karu totuus on se, ettei Brasiliasta löydy ainuttakaan mustaihoista pankkiiria, saati sitten intiaanitaustaista. Vai onkohan Lula sittenkin niin ovela kettu, että hän halusi hieman nostattaa pölyä ilmaan ja jälleen kerran antaa mustille tilan ja mahdollisuuden nostaa äänensä kuuluviin, niinkuin kävi tälläkin kertaa? Mene ja tiedä mutta antaa Lulan shown jatkua vielä pari vuotta.

Ikävä

Aina silloin tällöin se iskee, ja aina yhtä yllättäen. Nimittain ikävä. Sinänsä erikoinen sana, sillä tietääkseni maailmassa on vain muutama muu kieli, jossa moinen käsite ylipäätään on käytössä. Englannista sitä ei oikein löydy, eikä oikein espanjastakaan, mutta portugalinkielessä se sentään on, saudade. Vasta täällä olen alkanut ymmärtämään, kuinka hienosta sanasta onkaan kyse -enkä toki vain sen takia, etta Suomi on niin helevatin kaukana, että sitä ikävöi väkisinkin.

Brasiliassa saudade -sanaa kuulee käytettävän päivittäin. Jos esimerkiksi jonkun ystävän näkemisesta on kulunut muutama viikko, sieltä se lause tulee kuin kaupanhyllyltä : " Voi miten ikävä mulla on sua ollut!" tai "Olin kuolemaisillani ikävään!" Jaahas?! Samoin ikävästä puhutaan jo ennnenkuin sitä ehtii edes tuntemaan. Jos joku on lähdössä matkalle, on hyvä jo etukäteen sanoa, kuinka tulee ikävöimään sinua ja naapurin Erkkiä. Yleensä on myös soveliasta kirjoittaa matkalla ollessaan, kuinka ikävöi ystäviä ja perhettä. Kyllä on nostalgista porukkaa.

Aluksi näin perusteellinen ikävän läsnäolo arjessa tuntui hieman hassulta, mutta nyt, neljän vuoden jälkeen, uin kuin kala vedessä ja pidän ikävästä puhumista lähes itsestäänselvyytenä. Niin sitä oppii maan tavoille. 

Portugalinkielessä on myös keinonsa päästä eroon ikävästä. Se "tapetaan". Aina kun palaan tänne Suomiretkiltäni, täkäläiset ystäväni kysyvät: "noh, saitkos kaiken ikävän tapettua?" Ja yleensä saan, mutta aina sinne mielen nurkkiin jää jotain ja nopeasti kerääntyy uuttakin.

Kokonaan toinen juttu on sitten se ihan konkreettinen ikävä omaan kotimaahan. Sen kanssa kaikki ulkosuomalaiset joutuvat tekemaan jonkinlaisen näennäisen aselevon. Oma aseleponi keskeytyy aina silloin tällöin, ja aina yhtä yllättäen. Joskus saatan kulkea kaupan ohi, jossa olen ollut äitini kanssa kokeilemassa mekkoja, tai käydä ravintolassa, jossa olin syönyt rakkaan suomalaisen ystäväni kanssa illallisen. Tämä kaupunki alkaa olla täynnä paikkoja, jotka kertovat ja muistuttavat jollain tavalla Suomesta ja rakkaista suomalaisista. Mutta onneksi olen täällä, ikävän luvatussa maassa, jossa saan rauhassa tehdä ikävästäni numeron, ja minulta korkeintaan kysytään "no, koskas menet seuraavan kerran tappamaan sen Suomeen?" 

Koulumaailma.

Kavin eilen katsomassa ranskalaisen uutuuselokuvan The Class (ohjaaja Laurent Cantet), joka oli mm. tana vuonna ehdolla parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi Oscareissa. Suosittelen kaikille, ja varsinkin opettajille! Elokuva kertoo Ranskan koulumaailman nykyristiriidoista, keskittyen ennenkaikkea siihen, miten ranskalaista identiteettia yritetaan runtata republikaanisille arvoille niiavan koulujarjestelman avulla maan valtavalle siirtolaisvaelle. Elokuva havainnollistaa monin mainioin tavoin, kuinka kulttuuria ja identiteettia harvoin saa runttaamalla läpi. Koulujarjestelman epaonnistuminen sosiaalisen integroinnin välineenä on konkretisoitunut toistuvissa lähiomellakoissa Pariisissa. Erinomainen veto ohjaajalta on ollut valita miljööksi ranskankielen tunnit, silla missapas muualla kuin kielessa kulttuuri saa vapaasti riehua ja mellastaa.

Brasilian kouluissa on vuosikymmenia karsitty vastaavanlaisista ongelmista. Joka favelassa on oma kulttuurinsa ja identiteettinsa, puhumattakaan isoihin kaupunkeihin eri puolilta maata keraantyvista tyon perassa kulkevista koyhista siirtolaista. Naiden kaikkien lapset keraantyvat samaan luokkahuoneeseen ja keitos on valmis.

Elokuvan nahtya ei voi olla ajattelematta, etta mitakohan PISA-tutkimuksista on opittavissa ja miksi niita ylipaataan tehdaan? Voisiko Suomen koulujarjestelmasta olla esimerkiksi Ranskan tai Brasilian jarjestelmien pelastajaksi? Tuntuu aika kaukaa haetulta ratkaisulta. Voisin kuvitella, etta Suomessakin pakolaiset ja siirtolaiset alkavat olla arkipaivaa monessa luokkahuoneessa. Olisikin mielenkiintoista tietaa, miten siella etnisiin kysymyksiin on vastattu.

Suomen opettajankoulutusta kehutaan maasta taivaaseen mutta esimerkiksi Brasiliassa opettajat valittavat jatkuvasti, kuinka he voisivat kouluttautua maailman parhaimmiksi opettajiksi ja tyoskennella maailman hienoimmissa hifi-luokkahuoneissa. Mutta tosiasia on, etta niin kauan kuin oppilas tulee kouluun oltuaan pari paivaa syomatta koska kotona ei ole ruokaa, osaamatta istua kunnolla koska kotona ei ole tuolia saati pöytää, sairaana silla kotona ei ole lääkkeitä, tajuamatta tyhjan vihkon ja kirjan eroa silla ei ole koskaan edes nahnyt kynaa, heilla ei ole mitaan edellytyksia toimia kansankynttiloina. Puhumattakaan vakivallasta, joka rikkoo monen koulun tyorauhan harva se paiva. Ongelmat on siis paljon syvemmalla yhteiskunnan rakenteessa, historian sanelemassa luokkajaossa, paatyen aina orjamenneisyyteen ja siita seuranneeseen rasismiin......huh huh, meneepa monimutkaiseksi. Mutta pääpointti siis on, etta jopa kaikkein maineikkaimmat eurooppalaiset koulujärjestelmät alkavat rappeutua ja olla auttamattomasti ajastaan jäljessä. Europpa yhdentyy ja muuttuu hedelmasalaatiksi, joka alkaa pahasti pullistella kansallisvaltioiden identiteettien sisalla. Vakivalta lisaantyy kun ihmiset ajautuvat marginaaliin, elavat koko elamansa kasvavissa slummeissa ja synnyttavat omia minikulttuureitaan ja identiteettejaan erottuakseen muista. Koulu on sitten se kattila, jonne kaikki jossain vaiheessa laitetaan muhimaan ja katsotaan minkalainen soppa syntyy.

Kuuluisa saksalainen sosiologi Ulrich Beck on sanonut, etta maailma on muuttumassa Brasiliaksi ja olen pikku hiljaa alkanut taipumaan tuohon uhkakuvaan, monestakin syysta. Taidan asua tulevaisuudessa! 

Kurista ja järjestyksestä.

Eksyin tanaan taas uteliaisuuttani lukemaan sanomalehden rikospalstaa. Taman maan suurimmista lehdistahan loytyy kotimaan osastoa, ulkomaanosastoa ja sitten on se kaikkein uteliaimmille tarkoitettu rikollisuusosasto. Usein pyrin olemaan lukematta sita, silla uskon, etta joistakin asioista on parempi olla onnellisen tietamaton. Poissa silmista poissa sydamesta, niinhan se menee. Toimii varsinkin taalla Riossa, jossa rikollisuus on lasna, mutta omat kohtaamiset sen kanssa saa valtettya tiedolla, kokemuksella ja kunnon pelisilmalla.

Shokeeraavin uutinen liittyi eraan pariskunnan kohtaaloon, joka valottaa hieman Brasilian yhteiskunnan sisaista kontrollia. Heidan hieno autonsa kaapattiin, ja rosvot ajoivat pariskunta panttivankina eraalle hulppealle merenrantatielle. Autonomistajat viskattiin jyrkanteen yli hupsheijaa ja kaappaajat veivat auton ja mukana olleet arvotavarat.  Tarinalla oli sinansa onnellinen loppu, silla vaimo sai tarrattua palmunlehdesta, kiskottua itsensa ylos ja halyytti apua toisella oksalla roikkuneen miehensa pelastamiseksi. Kummatkin selvisivat ruhjeilla ja pelastyksella. 

Jo seuraavana paivana poliisit suunnittelivat iskua eraaseen favelaan (isku tarkoittaa yleensa paikallista karhuryhmaa, kenties yhta panssaroitua autoa ja muutamaa harhaluoteihin kuoleva siviilia), jossa kaappaajien epailtiin lymyilevan. Ennen kuin koko operaatiota oli edes aloitettu, kyseisen favelan sisainen jarjestys ehti ensi: huumepomot napsauttivat sormiaan ja loysivat ne nelja kaappaajaa, antoivat pari kunnon selkasaunaa, ja asettivat kauniisti riviin odottamaan poliisin tuloa favelan uloskaynnin luo. Uhrit tunnistivat kaappaajat,  isku peruutettiin, harhaluodeilta valtyttiin ja rikolliset saatiin kiinni. Jalleen onnellinen loppu?

Valitettavaa tilanteessa on tietysti se, etta  jalleen kerran huumepomot osoittivat valta-asemansa favelan ulkopuolella, vahvistaen samalla sikalaisten asukkaiden kasitysta siita, kuka heista viime kadessa pitaa huolta.   

Lopuksi taytyy todeta, etta Brasilia on taynna tuhansia faveloita ja jokaisesta loytyy oma valtaa pitava huumekartelli. Joku voisi sanoa, etta tama yhteiskunta on kaaoksessa. Toinen taas nakee, miten yhteiskunnan ulkopuolelle ajetut miljoonat ihmiset vailla kansalaisoikeuksia rakentavat oman sisaisen kontrollin ja jarjestyksen, jossa omista pidetaan huolta ja elama jatkuu.  

Niimpa, meidan maailma ja niiden maailma. Puhumattakaan siita, etta taalta meidan maailmasta ne huumeiden kayttajat loytyy.

Karnevaalien jälkeen

Takana on viidennet Rio de Janeiron kuuluisat karnevaalit. Huh huh. Terveys niiden aikana meni (niin kuin huomasin monella muullakin menneen) mutta kun tarkemmin alkaa miettimään minkälaisissa paikoissa reilun viikon rymyää niin tajuaa että sekoaa solut vähemmästäkin. Mutta kaikesta kivasta kuuluukin maksaa kunnon hinta.  Mutta täytyy sanoa, että erityisesti karnevaalien aikana huomaan, että olen jo osa tätä iloista suloisensekavaa kansaa. Karnevaalien henkeen kuuluu unohtaa yksilöllisyys, ja muistaa, kuinka kivaa on olla osa massoja. Siis MASSOJA. Siis nyt puhutaan sadoista tuhansista ihmisistä. Isoimmassa katukulkueessa oli tänä vuonna miljoona ihmistä, ja kysyn vaan mistä löytyy riittävän iso katu moiselle massalle, ei mistään! Ja kun olemme kesäisen paahtavan auringon alla, kuumuus satojen tuhansien ihmisten keskellä, keskustan betoniviidakossa, muistuttaa hetkeä jolloin normaalisti lähtisi saunasta järveen. Vaan eipä lähdetä, sen sijaan hypitään tuntikausia ja tauotta ympärillä oleviin ihmisiin liiskaantuneena, juodaan olutta, ollaan kaikkien ystäviä ja lauletaan sydämen kyllyydestä ison kuorma-auton lavalta rummutettavia ikisambahittejä  -ja ollaan onnellisempia kuin jänikset porkkanamaalla!  Tätä jatkuu siis puolitoista viikkoa ja Riosta löytyy viikon aikana satoja katukulkueita, aamusta iltaan.  Katukulkueiden nimissä ei ole mielikuvitusta säästelty: “Sympatia on melkein rakkautta”, “Jos et halua antaa, niin lainaa edes”, “ Mitä pas… tämä on?”, “Imee mutta ei kuolaa”, “Kristuksen kainalo”, “Tämä on hyvä mutta kukaan ei tiedä sitä”,  “Taivas maan päällä”. Esimerkiksi Kristuksen kainalo kulkee tästä meidän kodin läheltä, sillä asumme kirjaimellisesti sen kuuluisan kristuspatsaan oikean käden alapuolella, eli kainalossa.

Kokonaan toinen juttu on sitten se kuuluisin kulkue, jonka meheviä mulatteja näkyy Suomenkin televisiosta. Kyseessähän on eri sambakoulujen välinen kilpailu, joka käydään kolmen illan-yön aikana, ja niihin löytää tiensä yhteensä vain n. 250 000 ihmistä. Pikkujuttu katukulkueisiin verrattuna, eikä siellä kovallakaan hyppimisellä pääse edes terveydestään.

Ja ikään kuin katukulkueet ei vielä riittäisi, niin karnevaalien aikana käydään myös loppuottelut osavaltioiden jalkapallomestaruuksista.  Ja nyt ollaan tulossa aiheeseen, josta tulen vielä monta kertaa kirjoittamaan blogissani. Mutta tässä kohtaa vain lisäyksenä edelliseen, että jos olisit mahdollisesti eksynyt mieltämään itsesi uudestaan uniikiksi yksilöksi, niin stadikalla löydät taas turvallisen paikkasi vellovasta massasta: ahtaudut  80 000 ihmisen kanssa sen saman kuuman auringon alle huutamaan, pomppimaan ja laulamaan, liiskaantuneena muihin kannattajiin. Moista hurmosta ei löydy edes herättäjuhlilta.  Ja täytyy tunnustaa nyt, pitkän juhlinnan päätyttyä, karnevaaliflunssan jo ollessa lopuillaan ja Botafogon voitettua mestaruusfinaali että olo on tosiaan kuin jäniksellä porkkanamaalta palatessa!

               Kuuluisa Maracanã ja 80 000 oikeaan joukkueeseen keskittynyttä silmäparia.  

  Asialleen omistautunut tamburisti. 

Omasta ikkunasta voi tarjota vaikkapa smirnoffia. Tosin todettiin, että tippa osui lasiin ja loput rinnuksille.

Teca ja Stefano.

Tästä se alkaa.

Ensinnakin nain alkuun taytyy toivottaa kaikki lukijat, rakkaat, tutut ja tuntemattomat sydämellisesti tervetulleiksi tanssimaan ajatusteni tahtiin! Yleensa tahtilajina on nykyisesta maantieteellisesta sijainnistani johtuen sirpsakka samba, mutta saattaa se muuttua yllattaen melankoliseksi tangoksi, letkeaksi salsaksi, viileaksi valssiksi tai keksia kokonaan oman rytminsa! Tanne on tarkoitus purkaa ajatuksia, jotka tuntuvat liian ainutlaatuisilta yksinnautittaviksi, ja samalla yritan kiillottaa pienten ruostetahrojen kaunistamaa aidinkieltani. Saattaa tosin olla etta tulee sekin paiva, etta kirjoitan tanne jotain espanjaksi, portugaliksi, tai... esperantoksi. Elama kun on jokapaivainen yllatys ja toivon etta tama blogi on sita  myos lukijoillekin, ja ennenkaikkea itselleni! 

Eli saannot ovat selvat: taalta loytaa tarinoita kaikesta Brasilian maan ja suomalaisen taivaan valilta. Olen huomannut etta mita vanhemmaksi tulee, sita viisaampi luulee olevansa. Edella olevaan itsepetokseen nojaten lupaan availla taalla ovia (ja suutani) joka suuntaan ja pyrkia pysymaan kotikasvatuksen sallimissa rajoissa.

Punaisena lankana on elamani ulkosuomalaisena Rio de Janeirossa - eli elamisen siedettavaa keveytta auringon alla ja meren äärellä. Así que vamos!