Lula ja talouskriisi.

Nyt se lopullinen totuus on selvinnyt humanistillekin. Nimittäin talouskriisistä. Brasilian lippua maailmalla heiluttava presidentti Lula tokaisi Englannissa vieraillessaan, että maailman talouskriisistä ovat vastuussa valkoihoiset, sinisilmäiset ihmiset. Jes, minäkin saan lusikkani tähän soppaan! Ja Lulan meni vielä varmistamaan, ettei kenelläkään jäisi epäselväksi, kuinka hömppelistä presidentistä on kyse sanomalla, ettei hän tunne ainuttakaan mustaihoista tai intiaanitaustaista pankkiiria. Voi herttinen sentään. Mutta tässä maassa kansamiehen Lulan tölväyksiin on jo totuttu ja jotenkin musta tuntuu, niinkuin Italiankin kohdalla, että täällä nautitaan, kun johdossa on henkilö joka nostattaa tunteita, lipsauttelee, provosoi ja hölmöilee kaiken maailman edessä. Lula on sentään toisella kaudellaan eikä ensimmäisen kauden hölmöilyt estäneet pestin jatkamista.
Lulan hölmöily tällä kertaa taisi paljastaa enemmän Brasiliasta kuin Lulasta. Paikallisissa uutisissa tuotiin esille kuvien kera mustia, juutalaisia, arabi ym pankkiireja ja talouden arvovaltaisia (ruskeasilmäisiä ja tummaihoisia) henkilöitä ympäri maailman todistaakseen, että Lulalla oli sylki tuonut suuhun mummani sanavarastoa lainatakseni "suttapaskaa". Sen sijaan karu totuus on se, ettei Brasiliasta löydy ainuttakaan mustaihoista pankkiiria, saati sitten intiaanitaustaista. Vai onkohan Lula sittenkin niin ovela kettu, että hän halusi hieman nostattaa pölyä ilmaan ja jälleen kerran antaa mustille tilan ja mahdollisuuden nostaa äänensä kuuluviin, niinkuin kävi tälläkin kertaa? Mene ja tiedä mutta antaa Lulan shown jatkua vielä pari vuotta.

Ikävä

Aina silloin tällöin se iskee, ja aina yhtä yllättäen. Nimittain ikävä. Sinänsä erikoinen sana, sillä tietääkseni maailmassa on vain muutama muu kieli, jossa moinen käsite ylipäätään on käytössä. Englannista sitä ei oikein löydy, eikä oikein espanjastakaan, mutta portugalinkielessä se sentään on, saudade. Vasta täällä olen alkanut ymmärtämään, kuinka hienosta sanasta onkaan kyse -enkä toki vain sen takia, etta Suomi on niin helevatin kaukana, että sitä ikävöi väkisinkin.

Brasiliassa saudade -sanaa kuulee käytettävän päivittäin. Jos esimerkiksi jonkun ystävän näkemisesta on kulunut muutama viikko, sieltä se lause tulee kuin kaupanhyllyltä : " Voi miten ikävä mulla on sua ollut!" tai "Olin kuolemaisillani ikävään!" Jaahas?! Samoin ikävästä puhutaan jo ennnenkuin sitä ehtii edes tuntemaan. Jos joku on lähdössä matkalle, on hyvä jo etukäteen sanoa, kuinka tulee ikävöimään sinua ja naapurin Erkkiä. Yleensä on myös soveliasta kirjoittaa matkalla ollessaan, kuinka ikävöi ystäviä ja perhettä. Kyllä on nostalgista porukkaa.

Aluksi näin perusteellinen ikävän läsnäolo arjessa tuntui hieman hassulta, mutta nyt, neljän vuoden jälkeen, uin kuin kala vedessä ja pidän ikävästä puhumista lähes itsestäänselvyytenä. Niin sitä oppii maan tavoille. 

Portugalinkielessä on myös keinonsa päästä eroon ikävästä. Se "tapetaan". Aina kun palaan tänne Suomiretkiltäni, täkäläiset ystäväni kysyvät: "noh, saitkos kaiken ikävän tapettua?" Ja yleensä saan, mutta aina sinne mielen nurkkiin jää jotain ja nopeasti kerääntyy uuttakin.

Kokonaan toinen juttu on sitten se ihan konkreettinen ikävä omaan kotimaahan. Sen kanssa kaikki ulkosuomalaiset joutuvat tekemaan jonkinlaisen näennäisen aselevon. Oma aseleponi keskeytyy aina silloin tällöin, ja aina yhtä yllättäen. Joskus saatan kulkea kaupan ohi, jossa olen ollut äitini kanssa kokeilemassa mekkoja, tai käydä ravintolassa, jossa olin syönyt rakkaan suomalaisen ystäväni kanssa illallisen. Tämä kaupunki alkaa olla täynnä paikkoja, jotka kertovat ja muistuttavat jollain tavalla Suomesta ja rakkaista suomalaisista. Mutta onneksi olen täällä, ikävän luvatussa maassa, jossa saan rauhassa tehdä ikävästäni numeron, ja minulta korkeintaan kysytään "no, koskas menet seuraavan kerran tappamaan sen Suomeen?" 

Koulumaailma.

Kavin eilen katsomassa ranskalaisen uutuuselokuvan The Class (ohjaaja Laurent Cantet), joka oli mm. tana vuonna ehdolla parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi Oscareissa. Suosittelen kaikille, ja varsinkin opettajille! Elokuva kertoo Ranskan koulumaailman nykyristiriidoista, keskittyen ennenkaikkea siihen, miten ranskalaista identiteettia yritetaan runtata republikaanisille arvoille niiavan koulujarjestelman avulla maan valtavalle siirtolaisvaelle. Elokuva havainnollistaa monin mainioin tavoin, kuinka kulttuuria ja identiteettia harvoin saa runttaamalla läpi. Koulujarjestelman epaonnistuminen sosiaalisen integroinnin välineenä on konkretisoitunut toistuvissa lähiomellakoissa Pariisissa. Erinomainen veto ohjaajalta on ollut valita miljööksi ranskankielen tunnit, silla missapas muualla kuin kielessa kulttuuri saa vapaasti riehua ja mellastaa.

Brasilian kouluissa on vuosikymmenia karsitty vastaavanlaisista ongelmista. Joka favelassa on oma kulttuurinsa ja identiteettinsa, puhumattakaan isoihin kaupunkeihin eri puolilta maata keraantyvista tyon perassa kulkevista koyhista siirtolaista. Naiden kaikkien lapset keraantyvat samaan luokkahuoneeseen ja keitos on valmis.

Elokuvan nahtya ei voi olla ajattelematta, etta mitakohan PISA-tutkimuksista on opittavissa ja miksi niita ylipaataan tehdaan? Voisiko Suomen koulujarjestelmasta olla esimerkiksi Ranskan tai Brasilian jarjestelmien pelastajaksi? Tuntuu aika kaukaa haetulta ratkaisulta. Voisin kuvitella, etta Suomessakin pakolaiset ja siirtolaiset alkavat olla arkipaivaa monessa luokkahuoneessa. Olisikin mielenkiintoista tietaa, miten siella etnisiin kysymyksiin on vastattu.

Suomen opettajankoulutusta kehutaan maasta taivaaseen mutta esimerkiksi Brasiliassa opettajat valittavat jatkuvasti, kuinka he voisivat kouluttautua maailman parhaimmiksi opettajiksi ja tyoskennella maailman hienoimmissa hifi-luokkahuoneissa. Mutta tosiasia on, etta niin kauan kuin oppilas tulee kouluun oltuaan pari paivaa syomatta koska kotona ei ole ruokaa, osaamatta istua kunnolla koska kotona ei ole tuolia saati pöytää, sairaana silla kotona ei ole lääkkeitä, tajuamatta tyhjan vihkon ja kirjan eroa silla ei ole koskaan edes nahnyt kynaa, heilla ei ole mitaan edellytyksia toimia kansankynttiloina. Puhumattakaan vakivallasta, joka rikkoo monen koulun tyorauhan harva se paiva. Ongelmat on siis paljon syvemmalla yhteiskunnan rakenteessa, historian sanelemassa luokkajaossa, paatyen aina orjamenneisyyteen ja siita seuranneeseen rasismiin......huh huh, meneepa monimutkaiseksi. Mutta pääpointti siis on, etta jopa kaikkein maineikkaimmat eurooppalaiset koulujärjestelmät alkavat rappeutua ja olla auttamattomasti ajastaan jäljessä. Europpa yhdentyy ja muuttuu hedelmasalaatiksi, joka alkaa pahasti pullistella kansallisvaltioiden identiteettien sisalla. Vakivalta lisaantyy kun ihmiset ajautuvat marginaaliin, elavat koko elamansa kasvavissa slummeissa ja synnyttavat omia minikulttuureitaan ja identiteettejaan erottuakseen muista. Koulu on sitten se kattila, jonne kaikki jossain vaiheessa laitetaan muhimaan ja katsotaan minkalainen soppa syntyy.

Kuuluisa saksalainen sosiologi Ulrich Beck on sanonut, etta maailma on muuttumassa Brasiliaksi ja olen pikku hiljaa alkanut taipumaan tuohon uhkakuvaan, monestakin syysta. Taidan asua tulevaisuudessa! 

Kurista ja järjestyksestä.

Eksyin tanaan taas uteliaisuuttani lukemaan sanomalehden rikospalstaa. Taman maan suurimmista lehdistahan loytyy kotimaan osastoa, ulkomaanosastoa ja sitten on se kaikkein uteliaimmille tarkoitettu rikollisuusosasto. Usein pyrin olemaan lukematta sita, silla uskon, etta joistakin asioista on parempi olla onnellisen tietamaton. Poissa silmista poissa sydamesta, niinhan se menee. Toimii varsinkin taalla Riossa, jossa rikollisuus on lasna, mutta omat kohtaamiset sen kanssa saa valtettya tiedolla, kokemuksella ja kunnon pelisilmalla.

Shokeeraavin uutinen liittyi eraan pariskunnan kohtaaloon, joka valottaa hieman Brasilian yhteiskunnan sisaista kontrollia. Heidan hieno autonsa kaapattiin, ja rosvot ajoivat pariskunta panttivankina eraalle hulppealle merenrantatielle. Autonomistajat viskattiin jyrkanteen yli hupsheijaa ja kaappaajat veivat auton ja mukana olleet arvotavarat.  Tarinalla oli sinansa onnellinen loppu, silla vaimo sai tarrattua palmunlehdesta, kiskottua itsensa ylos ja halyytti apua toisella oksalla roikkuneen miehensa pelastamiseksi. Kummatkin selvisivat ruhjeilla ja pelastyksella. 

Jo seuraavana paivana poliisit suunnittelivat iskua eraaseen favelaan (isku tarkoittaa yleensa paikallista karhuryhmaa, kenties yhta panssaroitua autoa ja muutamaa harhaluoteihin kuoleva siviilia), jossa kaappaajien epailtiin lymyilevan. Ennen kuin koko operaatiota oli edes aloitettu, kyseisen favelan sisainen jarjestys ehti ensi: huumepomot napsauttivat sormiaan ja loysivat ne nelja kaappaajaa, antoivat pari kunnon selkasaunaa, ja asettivat kauniisti riviin odottamaan poliisin tuloa favelan uloskaynnin luo. Uhrit tunnistivat kaappaajat,  isku peruutettiin, harhaluodeilta valtyttiin ja rikolliset saatiin kiinni. Jalleen onnellinen loppu?

Valitettavaa tilanteessa on tietysti se, etta  jalleen kerran huumepomot osoittivat valta-asemansa favelan ulkopuolella, vahvistaen samalla sikalaisten asukkaiden kasitysta siita, kuka heista viime kadessa pitaa huolta.   

Lopuksi taytyy todeta, etta Brasilia on taynna tuhansia faveloita ja jokaisesta loytyy oma valtaa pitava huumekartelli. Joku voisi sanoa, etta tama yhteiskunta on kaaoksessa. Toinen taas nakee, miten yhteiskunnan ulkopuolelle ajetut miljoonat ihmiset vailla kansalaisoikeuksia rakentavat oman sisaisen kontrollin ja jarjestyksen, jossa omista pidetaan huolta ja elama jatkuu.  

Niimpa, meidan maailma ja niiden maailma. Puhumattakaan siita, etta taalta meidan maailmasta ne huumeiden kayttajat loytyy.

Karnevaalien jälkeen

Takana on viidennet Rio de Janeiron kuuluisat karnevaalit. Huh huh. Terveys niiden aikana meni (niin kuin huomasin monella muullakin menneen) mutta kun tarkemmin alkaa miettimään minkälaisissa paikoissa reilun viikon rymyää niin tajuaa että sekoaa solut vähemmästäkin. Mutta kaikesta kivasta kuuluukin maksaa kunnon hinta.  Mutta täytyy sanoa, että erityisesti karnevaalien aikana huomaan, että olen jo osa tätä iloista suloisensekavaa kansaa. Karnevaalien henkeen kuuluu unohtaa yksilöllisyys, ja muistaa, kuinka kivaa on olla osa massoja. Siis MASSOJA. Siis nyt puhutaan sadoista tuhansista ihmisistä. Isoimmassa katukulkueessa oli tänä vuonna miljoona ihmistä, ja kysyn vaan mistä löytyy riittävän iso katu moiselle massalle, ei mistään! Ja kun olemme kesäisen paahtavan auringon alla, kuumuus satojen tuhansien ihmisten keskellä, keskustan betoniviidakossa, muistuttaa hetkeä jolloin normaalisti lähtisi saunasta järveen. Vaan eipä lähdetä, sen sijaan hypitään tuntikausia ja tauotta ympärillä oleviin ihmisiin liiskaantuneena, juodaan olutta, ollaan kaikkien ystäviä ja lauletaan sydämen kyllyydestä ison kuorma-auton lavalta rummutettavia ikisambahittejä  -ja ollaan onnellisempia kuin jänikset porkkanamaalla!  Tätä jatkuu siis puolitoista viikkoa ja Riosta löytyy viikon aikana satoja katukulkueita, aamusta iltaan.  Katukulkueiden nimissä ei ole mielikuvitusta säästelty: “Sympatia on melkein rakkautta”, “Jos et halua antaa, niin lainaa edes”, “ Mitä pas… tämä on?”, “Imee mutta ei kuolaa”, “Kristuksen kainalo”, “Tämä on hyvä mutta kukaan ei tiedä sitä”,  “Taivas maan päällä”. Esimerkiksi Kristuksen kainalo kulkee tästä meidän kodin läheltä, sillä asumme kirjaimellisesti sen kuuluisan kristuspatsaan oikean käden alapuolella, eli kainalossa.

Kokonaan toinen juttu on sitten se kuuluisin kulkue, jonka meheviä mulatteja näkyy Suomenkin televisiosta. Kyseessähän on eri sambakoulujen välinen kilpailu, joka käydään kolmen illan-yön aikana, ja niihin löytää tiensä yhteensä vain n. 250 000 ihmistä. Pikkujuttu katukulkueisiin verrattuna, eikä siellä kovallakaan hyppimisellä pääse edes terveydestään.

Ja ikään kuin katukulkueet ei vielä riittäisi, niin karnevaalien aikana käydään myös loppuottelut osavaltioiden jalkapallomestaruuksista.  Ja nyt ollaan tulossa aiheeseen, josta tulen vielä monta kertaa kirjoittamaan blogissani. Mutta tässä kohtaa vain lisäyksenä edelliseen, että jos olisit mahdollisesti eksynyt mieltämään itsesi uudestaan uniikiksi yksilöksi, niin stadikalla löydät taas turvallisen paikkasi vellovasta massasta: ahtaudut  80 000 ihmisen kanssa sen saman kuuman auringon alle huutamaan, pomppimaan ja laulamaan, liiskaantuneena muihin kannattajiin. Moista hurmosta ei löydy edes herättäjuhlilta.  Ja täytyy tunnustaa nyt, pitkän juhlinnan päätyttyä, karnevaaliflunssan jo ollessa lopuillaan ja Botafogon voitettua mestaruusfinaali että olo on tosiaan kuin jäniksellä porkkanamaalta palatessa!

               Kuuluisa Maracanã ja 80 000 oikeaan joukkueeseen keskittynyttä silmäparia.  

  Asialleen omistautunut tamburisti. 

Omasta ikkunasta voi tarjota vaikkapa smirnoffia. Tosin todettiin, että tippa osui lasiin ja loput rinnuksille.

Teca ja Stefano.