Jalkapallo. Tuo urheilulajien kuningas. Tunnustan että hurahdin Brasiliassa jalkapalloon. Ehkä aviomiehen puolelta tulleen pienen painostuksen takia, mutta nyt olen vakuuttunut siitä, että jalkapallon seuraaminen on osa onnellista elämää, ainakin Brasiliassa.
Viime keskiviikkona huomasin fanitukseni siirtyneen seuraavalle vakavuuden tasolle. Huomenna pelattavan finaalin lippuja varten laitoin herätyskellon soittamaan auringonnousun aikoihin, ja lähdin lähes kahdeksi tunniksi jonottamaan lippuja! Paikkani huomiseen tunteita nostattavaan loppuotteluun on taattu! Vastakkain tulee olemaan Botafogo ja Flamengo ja Botafogon voittaessa stadionilta lähdetään osavaltion mestaruuspokaali kainalossa!
Jalkapallo on täällä massojen harrastus, taisin sen jo joskus aikaisemmin mainitakin. Stadikalle mennään huutamaan, hyppimään ja laulamaan, ja ennenkaikkea tuulettamaan tunteita. Siellä saa raivota, iloita, suuttua ja pelätä koko rahan edestä. Ja se on tässä intohimoisessa harrastuksessa ehdottomasti hauskinta. Nautin myös suunnattomasti siitä, että saan vetää päälleni samanlaisen paidan kuin tuhansilla muillakin, unohtaa itseni kokonaan hetkeksi ja yhtyä joukkojen sieluntilaan, jossa kaikki haluavat yhtä ja samaa:maalia. Siinä hetkessä ei tarvitse miettiä syntyjä syviä, saati sitä sattuuko loukkaamaan jotakuta räiskyvillä tunteillaan. Pelin päätyttyä riisutaan haarniska, ja elämä jatkuu kuten ennenkin.
Sen lisäksi riolaiset rakastavat puhua jalkapallosta. Eikä sillä niin väliä pitääkö siitä erityisemmin tai käykö katselemassa otteluita stadikalla, mutta kaikilla on lempijoukkueensa.
Se kuuluu ikäänkuin peruskalustona täkäläiseen identiteettiin. Se, miten jalkapallojoukkueet valikoituvat on sen verran mystinen aihe, etten voi näin pinnallisessa blogitekstissä siihen edes sörkkäistä. Minua tosin nauratti, kun eräs ystäväni sanoi taannoin vakavalla naamalla, että häntä ihan oikeasti pelottaa, ettei hänen nyt 3-vuotiaasta pojastaan tule Botafogon kannattajaa.
Kaikkensa hän on tehnyt, ostanut pelipaitoja, opettanut laulamaan kannustuslauluja, ostanut botafogo-pallon ja seuran maskottileluja sekä vienyt seuran päämajaan lastentapahtumiin mutta riski on silti olemassa.
Kuinka monen monta hauskaa keskustelua olenkaan käynyt ties kuinka monessa baarissa nimenomaan jalkapallosta puhuen. Jalkapalloseurat eivät ole vain pelipaidan värejä tai kannustuslauluja, vaan niillä on identiteettinsä, satavuotinen historiansa ja siihen päälle miljoona vitsiä muista seuroista. Jalkapallosta puhuminen ei todellakaan ole täällä yksinomaan miesten maailma. Aihe innostaa ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Jalkapallon kautta voi myös oppia yhteiskunnasta. Rion neljä suurinta joukkuetta on jaettu jopa sosiaaliluokittain: Flamengo on alimpien sosiaaliluokkien joukkue, varsinainen massojen yllyttäjä, Vasco on työläisten seura, Fluminense rikkaitten kannustama ja Botafogolle on jäänyt taiteilijat, taikauskoiset ja kulttuurihörhöt. Tietysti nämä rajat on nykyään häilyviä, mutta siitä huolimatta osa sitä sosiaalista maailmaa, joka joukkueisiin mielikuvien tasolla yhdistetään. Kannustajien sosiaaliluokista on tehty täällä jopa tutkimuksia, jotka suurinpiirtein tukevat edellämainittua.
Olen vienyt jo monia luonani vierailleita suomalaisia Botafogon peliin upealle Maracanãn stadionille. Voisin jopa ylpeänä sanoa, ettei yhdelläkään riolaisella joukkueella ole niin intohimoista kannustusjoukkoa Suomessa kuin Botafogolla! Täkäläinen jalkapallokuume taitaa olla tarttuvaa, eikä syystä: kenelle tahansa tekee hyvää käväistä välillä tunteiden äärirajoilla, unohtaa itsensä hetkeksi ja nähdä maailma ....musta-valkoisena!
