Edelliseen kirjoitukseeni viitaten viime aikoina on tullut katottua televisiota, ja paljon. Osasyyna on tosin viikonlopun mittainen kuumeileva flunssa, jolla oli helppo perustella liiallinen töllötys.
Mitas televisiosta on nähty:
1. Ferrarin kokoaminen jokaista vaihetta myoten. (Ja ferrarin nahkasisustuksien pikkutarkkaan leikkaamiseen kaytetaan fiskarsseja!!!)
2. Dokkari afrikkalaisten timanttien kaupankayntiin liittyvasta vakivallasta ja rikollisuudesta. (Ja siihen loppui haikailuni yhden timantin saamiseksi vihkisormukseeni.)
3. Tositarinoihin perustuva elokuva Hutujen ja Tutsien keskinäisestä verilöylystä Ruandassa. (järkyttävä tarina YK:n avuttomuudesta.)
4. Amerikkalainen pinnallinen keskusteluohjelma aiheesta "Miten estää kouluampumiset?".
("You have 5 min to tell us about your daughters death in the Columbine and then we'll go on a comercial brake.")
5. Dokumentti kengurujen arkielämästä.
6. Dokumentti keskiajalla käytetyistä kidutusvälineistä. (psykiatrien hullut päivät, asiakkaita joka hallinnossa)
7. Elokuva miehestä joka ajoi päältäajettavalla ruohonleikkurilla 500km vanhaa veljeä tapamaan.
8. Dokumentti maailman vaarallisimmista käärmeistä ja miten niiden myrkyt vaikuttavat. (Hups, koko käsi luineen päivineen muuttui kudosnesteeksi parissa päivässä!)
Televisiosta pursuaa tietoa niin etta aivosolut sambaavat. 200 kanavalla on ihan selvä addiktoiva vaikutus, Discoveryt ja National geographyt lähettävät aivan liian mielenkiintoisia dokkareita uteliaalle ihmiselle. Onneksi ensi viikolla otetaan tuulta siipien alle ja lennetään Suomeen kanavia karkuun. Huh.
sunnuntai 31. toukokuuta 2009
torstai 21. toukokuuta 2009
Pieni ihminen vs. markkinavoimat
Täällä on markkinavoimille annettu pikkusormi, sitten käsivarsi ja no, menkööt loputkin. Kuluttajansuojalaki?? Taitaa se jossain kirjahyllyssä pölyttyvässä opuksessa olla präntättynä.
Mutta kuten kunnon kilpailuun kuuluu, paras voittakoon, ja ainakin eilen se oli kuluttaja!! Nimittäin meillä on ollut 3 kuukauden ajan ongelmia digiboksin kanssa. Signaali katkeilee, esimerkiksi jalkapallon katselusta ei tule mitään kun kulmapotkusta näkee vain alun vauhtiaskeleet ja seuraavaksi hurrauksen, bittitaivas ahmaisi loput. Sama yhtiö tarjoaa myös lankapuhelimen ja netin, jotka toimivat lähes moitteettomasti. Mutta silti, valituksen paikka.
Tässä maassa on oltava sinnikäs, mikäli aikoo yksinään voittaa taistelun isoa, lähes monopoliasemassa olevaa kanavayhtiötä vastaan. Mieheni oli soitellut heille aikaisemmin jo kahteen kertaan , huonolla taktiikalla: ne kaksi puhelua päättyivät siihen, että mieheni lähetti heidät tunkemaan asioita sinne minne aurinko ei paista. Ei hyvä. Ystävällinen asiakaspalvelija oli tarjonnut 3 euron alennusta 70 euron laskuun.
Kolmannella kerralla mieheni tajusi kuinka pitkälle on mentävä. Nimittäin asiakaspalvelun strategia on kunnon sotataktiikkaa: ensiksi lähetetään tulilinjalle ne puupäät, jotka eivät tiedä mistään mitään ja yrittävät väsyttää asiakkaan turhilla kysymyksillä ja aikaavievällä jutustelulla.
Kunnon uhkailu ja puhelu siirtyy raskaammin varustetulle sotilaalle. Siinä vaiheessa asiakkaan on oltava päättäväinen ja vaatia sopimuksen päättämistä ja kertoa, kuinka huonosta palvelusta on kyse.
Jaaha, "nyt juuri näenkin tästä koneelta että me voisimme tarjota teille parempaa nettiyhteyttä ilmaiseksi". EI. Nyt on oltava tiukkana: "En halua, haluan eroon tästä firmasta, nettinopeus ei poista sitä tosiasiaa etta 3 kk ajan palvelu on ollut hävettävän huonoa. Ja itse asiassa haluan lopettaa myös firmani sopimuksen teidän kanssa." Pieni valehtelu ei ole haitaksi, päinvastoin!
Asiakaspalvelija heittää vielä pelotteen: "No, alan nyt kirjoittamaan tätä lopettamissopimusta" toivoen, että asiakas ei ollut tosissaan ja pelästyisi. Siihen kuuluu vastata: "No HYVÄ!"
Jaaha, puhelu täytyykin yllättäen siirtää seuraavalle, vielä raskaammin aseistetulle.
"Hyvä asiakas, olemme erittäin pahoillamme. Me voisimme tarjota teille seuraavat 3 kuukautta puoleen hintaan, ja antaa ilmaiseksi kaikki 200 kanavaa, sekä maksulliset elokuvakanavat sekä nostaa nettinopeus 6 gigaan ilmaiseksi".
Nyt on oltava erittäin kovana. " Ei, haluan teistä EROON, mitä lauseen kohtaa et ymmärrä??!!!" Asiakaspalvelija pelästyy ja siirtää puhelun heti seuraavalle, ilmeisesti apinalauman johtajalle.
"Hyvä asiakas, jos todella haluatte siirtyä toiselle palveluntarjoajalle, me lupaamme tarjota kilpailevan yrityksen tarjouksen puoleen hintaan ja lisäksi siihen päälle ilmaiseksi 200 kanavaa ja nopea nettiyhteys."
Mieheni jatkaa heidän kiduttamistaan: "Pieni hetki, minun täytyy konsultoida vaimoani", ja antaa asiakaspalvelijaparan täristä puhelimessa hieman pidempään.
"No selvä, lupaan olla teillä seuraavat 3 kuukautta luvattujen alennuksien kera ja jos palvelu ei parane, haluan sopimuksen päättyvän välittömästi".
Asiakaspalvelija sai vielä sanottua: "No 3 kuukaudenkin jälkeen haluamme edelleen tarjota puolet kilpailevan yrityksen tarjouksesta."
Jaaa-a, mitä sanoinkaan täkäläisestä asiakasystävällisestä kulttuurista? Asiakas on aina oikeassa, mutta taktiikka pitää olla hiottuna, niinkuin missä tahansa sodassa!
Mutta kuten kunnon kilpailuun kuuluu, paras voittakoon, ja ainakin eilen se oli kuluttaja!! Nimittäin meillä on ollut 3 kuukauden ajan ongelmia digiboksin kanssa. Signaali katkeilee, esimerkiksi jalkapallon katselusta ei tule mitään kun kulmapotkusta näkee vain alun vauhtiaskeleet ja seuraavaksi hurrauksen, bittitaivas ahmaisi loput. Sama yhtiö tarjoaa myös lankapuhelimen ja netin, jotka toimivat lähes moitteettomasti. Mutta silti, valituksen paikka.
Tässä maassa on oltava sinnikäs, mikäli aikoo yksinään voittaa taistelun isoa, lähes monopoliasemassa olevaa kanavayhtiötä vastaan. Mieheni oli soitellut heille aikaisemmin jo kahteen kertaan , huonolla taktiikalla: ne kaksi puhelua päättyivät siihen, että mieheni lähetti heidät tunkemaan asioita sinne minne aurinko ei paista. Ei hyvä. Ystävällinen asiakaspalvelija oli tarjonnut 3 euron alennusta 70 euron laskuun.
Kolmannella kerralla mieheni tajusi kuinka pitkälle on mentävä. Nimittäin asiakaspalvelun strategia on kunnon sotataktiikkaa: ensiksi lähetetään tulilinjalle ne puupäät, jotka eivät tiedä mistään mitään ja yrittävät väsyttää asiakkaan turhilla kysymyksillä ja aikaavievällä jutustelulla.
Kunnon uhkailu ja puhelu siirtyy raskaammin varustetulle sotilaalle. Siinä vaiheessa asiakkaan on oltava päättäväinen ja vaatia sopimuksen päättämistä ja kertoa, kuinka huonosta palvelusta on kyse.
Jaaha, "nyt juuri näenkin tästä koneelta että me voisimme tarjota teille parempaa nettiyhteyttä ilmaiseksi". EI. Nyt on oltava tiukkana: "En halua, haluan eroon tästä firmasta, nettinopeus ei poista sitä tosiasiaa etta 3 kk ajan palvelu on ollut hävettävän huonoa. Ja itse asiassa haluan lopettaa myös firmani sopimuksen teidän kanssa." Pieni valehtelu ei ole haitaksi, päinvastoin!
Asiakaspalvelija heittää vielä pelotteen: "No, alan nyt kirjoittamaan tätä lopettamissopimusta" toivoen, että asiakas ei ollut tosissaan ja pelästyisi. Siihen kuuluu vastata: "No HYVÄ!"
Jaaha, puhelu täytyykin yllättäen siirtää seuraavalle, vielä raskaammin aseistetulle.
"Hyvä asiakas, olemme erittäin pahoillamme. Me voisimme tarjota teille seuraavat 3 kuukautta puoleen hintaan, ja antaa ilmaiseksi kaikki 200 kanavaa, sekä maksulliset elokuvakanavat sekä nostaa nettinopeus 6 gigaan ilmaiseksi".
Nyt on oltava erittäin kovana. " Ei, haluan teistä EROON, mitä lauseen kohtaa et ymmärrä??!!!" Asiakaspalvelija pelästyy ja siirtää puhelun heti seuraavalle, ilmeisesti apinalauman johtajalle.
"Hyvä asiakas, jos todella haluatte siirtyä toiselle palveluntarjoajalle, me lupaamme tarjota kilpailevan yrityksen tarjouksen puoleen hintaan ja lisäksi siihen päälle ilmaiseksi 200 kanavaa ja nopea nettiyhteys."
Mieheni jatkaa heidän kiduttamistaan: "Pieni hetki, minun täytyy konsultoida vaimoani", ja antaa asiakaspalvelijaparan täristä puhelimessa hieman pidempään.
"No selvä, lupaan olla teillä seuraavat 3 kuukautta luvattujen alennuksien kera ja jos palvelu ei parane, haluan sopimuksen päättyvän välittömästi".
Asiakaspalvelija sai vielä sanottua: "No 3 kuukaudenkin jälkeen haluamme edelleen tarjota puolet kilpailevan yrityksen tarjouksesta."
Jaaa-a, mitä sanoinkaan täkäläisestä asiakasystävällisestä kulttuurista? Asiakas on aina oikeassa, mutta taktiikka pitää olla hiottuna, niinkuin missä tahansa sodassa!
maanantai 18. toukokuuta 2009
Maailman kaunein kaupunki.
Kipusin kauniina sunnuntaina Rion korkeimmalle nyppylälle, nimeltään Pico da Tijuca. 2o minuuttia puskettiin autolla sademetsän keskelle, ja sen jälkeen puolisentoista tuntia nousua pitkin pieniä sademetsän polkuja. 900 metrin korkuiselta nyppylältä avautui 360 asteen verran aivan henkeäsalpaavia maisemia! Heräsin taas huomaamaan, kuinka Rio on todellakin nimensä veroinen kaupunki, "cidade maravilhosa", eli "haltioittava kaupunki" (suoraan sanakirjasta).
Miljoonakaupunkia syleilee valtavat sademetsät, vuoret, valtavat kalliokivet, järvi ja meri. Puhumattakaan vuorenhuipulla seisovasta Jeesus-patsaasta. Tai auringosta.
Veikkaan, että joutuu aika kauan etsimään, jotta löytäisi maailmasta toisen kaupungin, joka olisi visuaalisesti yhtä vaikuttava yhdistelmä suurkaupungin kerrostaloja, vettä, metsää ja kallioita.
Jaa-a, melkein neljä vuotta siihen meni, että kotiuduin oikeasti Rioon ja aloin olemaan ylpeä uudesta kotikaupungistani. Ja nykyään en osaa edes sanoa, kummasta olen ylpeämpi, kaupungista vai sen asukkaista.
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Hautaaminen, osa 2
Tästä hautausperinteestä on kirjoitettava muutama rivi lisää, sen verran mieleenpainuva oli itse hautauspäivä.
Viisas mieheni jälleen kerran auttoi naista mäessä nähtyään ulkomaalaisen taas pyörittelevän silmiään: "Me brasilialaiset olemme elämään keskittyvä kansa. Kuolema ja siihen liittyvät rituaalit eivät ole niin tärkeitä.". Olen ihan samaa mieltä oltuani hautajaisissa, joissa Luis Buñuel olisi voinut laittaa kamerat pyörimään ja saanut seuraavaan elokuvaansa hyvää materiaalia. Suomalaiseen juhlavuuteen ja hartauteen tottuneelle brasilialaisiin hautajaisiin kannattaa asennoitua vähän niinkuin kävelyreissuun Cobacabanan rannalla: mitä tahansa voi tapahtua. Oikeastaan se on toisaalta ihan hienoa, että hautausmailla on elämää siinä missä kadullakin. Ollaanhan me niitä samoja ihmisiä sielläkin.
Itse siunaustoimitus sinänsä oli harras, vaikkakin "kappeli" oli iso toimistorakennus jossa oli hälinää, ihmisiä, monta siunaushuonetta ja monta siunattavaa. Mutta sitten, missäs on arkunkantajat? Ei missään, odotellaan. No, ei muutakun suvun kolme ainoata miestä kahvoihin ja seurakunnan kahvinkeittäjä neljänteen. Arkku saatiin ulos kappelista, kunnes piti nousta tavarahissillä hautausmaan ylärinteelle. Kun hissiä ei vaan tullu, niin eikös arkku laiteta kappelin rappusille siksi aikaa. Siinä hissiä odotellessa on muiden vuoro: omaisille yritetään myydä kukkia, jaetaan lentolehtisiä, kerjätään rahaa. Mikseivät saman tien yritä myydä nenäliinoja?
En tiedä miksei suvun miehen jaksaneet sen enempää, joten ylhäällä vislailtiin taas uusia kantajia, ja arkkua laskettiin johonkin kannonnokkaan siksi aikaa kun odoteltiin. Ja todellakin, siellä melkein oli kannonnokkia, sen verran hylätyltä koko paikka näytti. Kasvit olivat vallanneet käytävät, juuri kenenkään haudalla ei ollut edes nimiä.
Kyseessä on sukuhauta jonne on jo haudattu sisaruksia ja muita suvun jäseniä. Ihmettelin mitä olivat kuusi reilun kokoista muovista, rähjäistä ja rikkinäistä muovilaatikkoa haudan vierellä mutta tajusin kun appiukkoni tokaisi iloisesti : "katsokaas, koko katras siinä koolla, uudelle tulijalle on hyvää seuraa tarjolla!" Sieltä jopa yksi luukin vähän pääsi heiluttamaan kun yhden laatikon kansi irtosi hautausmaanpoikien HIEMAN kovaotteisessa käsittelyssä.
Joo, siinä voisi kyllä olla jonkinmoisen kurssituksen paikka: työpaikkana hautausmaa. Vienkö roskapussia vai arkkua? Pyydänkö omaisilta työni tehtyä tippiä? Laskenko maahan arkkua vai ankkuria? Menenkö työpaikalle rikkinäisissä ja likaisissa vaatteissa vai yritänkö löytää kaapista jotain vähemmän reikäistä?
Mutta tulin siihen tulokseen että täällä todellakin keskitytään täysillä elämään ja se on paljon tärkeämpää kuin hautauskäytännöt, ja kuolema ylipäätään.
Viisas mieheni jälleen kerran auttoi naista mäessä nähtyään ulkomaalaisen taas pyörittelevän silmiään: "Me brasilialaiset olemme elämään keskittyvä kansa. Kuolema ja siihen liittyvät rituaalit eivät ole niin tärkeitä.". Olen ihan samaa mieltä oltuani hautajaisissa, joissa Luis Buñuel olisi voinut laittaa kamerat pyörimään ja saanut seuraavaan elokuvaansa hyvää materiaalia. Suomalaiseen juhlavuuteen ja hartauteen tottuneelle brasilialaisiin hautajaisiin kannattaa asennoitua vähän niinkuin kävelyreissuun Cobacabanan rannalla: mitä tahansa voi tapahtua. Oikeastaan se on toisaalta ihan hienoa, että hautausmailla on elämää siinä missä kadullakin. Ollaanhan me niitä samoja ihmisiä sielläkin.
Itse siunaustoimitus sinänsä oli harras, vaikkakin "kappeli" oli iso toimistorakennus jossa oli hälinää, ihmisiä, monta siunaushuonetta ja monta siunattavaa. Mutta sitten, missäs on arkunkantajat? Ei missään, odotellaan. No, ei muutakun suvun kolme ainoata miestä kahvoihin ja seurakunnan kahvinkeittäjä neljänteen. Arkku saatiin ulos kappelista, kunnes piti nousta tavarahissillä hautausmaan ylärinteelle. Kun hissiä ei vaan tullu, niin eikös arkku laiteta kappelin rappusille siksi aikaa. Siinä hissiä odotellessa on muiden vuoro: omaisille yritetään myydä kukkia, jaetaan lentolehtisiä, kerjätään rahaa. Mikseivät saman tien yritä myydä nenäliinoja?
En tiedä miksei suvun miehen jaksaneet sen enempää, joten ylhäällä vislailtiin taas uusia kantajia, ja arkkua laskettiin johonkin kannonnokkaan siksi aikaa kun odoteltiin. Ja todellakin, siellä melkein oli kannonnokkia, sen verran hylätyltä koko paikka näytti. Kasvit olivat vallanneet käytävät, juuri kenenkään haudalla ei ollut edes nimiä.
Kyseessä on sukuhauta jonne on jo haudattu sisaruksia ja muita suvun jäseniä. Ihmettelin mitä olivat kuusi reilun kokoista muovista, rähjäistä ja rikkinäistä muovilaatikkoa haudan vierellä mutta tajusin kun appiukkoni tokaisi iloisesti : "katsokaas, koko katras siinä koolla, uudelle tulijalle on hyvää seuraa tarjolla!" Sieltä jopa yksi luukin vähän pääsi heiluttamaan kun yhden laatikon kansi irtosi hautausmaanpoikien HIEMAN kovaotteisessa käsittelyssä.
Joo, siinä voisi kyllä olla jonkinmoisen kurssituksen paikka: työpaikkana hautausmaa. Vienkö roskapussia vai arkkua? Pyydänkö omaisilta työni tehtyä tippiä? Laskenko maahan arkkua vai ankkuria? Menenkö työpaikalle rikkinäisissä ja likaisissa vaatteissa vai yritänkö löytää kaapista jotain vähemmän reikäistä?
Mutta tulin siihen tulokseen että täällä todellakin keskitytään täysillä elämään ja se on paljon tärkeämpää kuin hautauskäytännöt, ja kuolema ylipäätään.
lauantai 9. toukokuuta 2009
Pikahautaamisesta.
Sain hiljattain ensikosketuksen brasilialaiseen kuolemaan. Saimme tiedon mieheni isotädin kuolemasta ollessamme taksissa matkalla palauttamaan uunituoretta gradua. Siihen loppui se juhlinta. 91 vuotiaan altzheimerin kokonaan jäytämän tädin fyysinen poismeno ei sinänsä ollut hänelle itselleen kova pala. Keho ei vaan yksinkertaisesti jaksanut enää hengittää. Kroppa oli jaksanut toimia monta pitkää vuotta sen jälkeen kun pääkroppa sanoutui irti yhteistyöstä.
Hurjaa tarinassa on se, että 91 vuotias täti asui 84 vuotiaan siskonsa, mieheni isoäidin luona, joka on myös joutunut antautumaan herra Altzheimerin edessä. Sempä takia hän on jo monta kertaa unohtanut siskonsa kuoleman. Ajatella, hän joutuu vastaanottamaan päivän aikana monta kertaa suru-uutisen rakkaan siskon poismenosta. Uskomatonta, miten meidän elämän järjellisyys perustuu niin paljon muistin varaan ja miten vaikeaksi elämä muodostuu, kun ympärillä kaikki muuttuu uudeksi ja vieraaksi.
Brasilialaisten nopeus kuoleman äärellä on jopa yllättävän tehokasta. Vainaja haudataan kaikkine lainmukaisine ja katolilaisine seremonioineen alle kolmessa päivässä, mutta esimerkiksi pysyvää oleskelulupaa pitää odottaa kolme vuotta. Kun on tosi kyseessä, niin byrokratian rattaat alkavat näemmä pyörimään kuin pesukoneen rumpu! Tottakai omaiset joutuvat hakemaan kaikennäköisiä lappuja sieltä ja leimaamaan tuolla, mutta katolilaiset hautaavat vainajansa enintään kolmen päivän sisällä poismenosta. Isotädinkin kohdalla saatiin hautajaisia siirrettyä poikkeusluvalla kolmannelle päivälle, jotta Lontoossa asuva ainoa poika ehtisi hautajaisiin.
Ja sitten Rion hautausmaiden todellisuuteen. Mummo olisi halunnut lähteä iltapäivällä kappeliin istumaan siskonsa vierelle päivää ennen hautajaisia. Mutta favelat ovat tuttuja myös hautausmaiden naapureina. Sempä takia poliisit suosittelevat, ettei hautojen vierellä viivyttäisi pitkään, tai mikäli mahdollista, ettei haudoilla edes vierailtaisi. Vainajat saavat maata rauhassa, mutta omaiset saattavat helposti päästä rahoistaan. Mummolle selitettiin, kuinka vaarallista olisi pitää siskolle seuraa, joten parempi jäädä kotiin.
Jälleen kerran hämmästelen, miten kaikki suhtautuivat väkivallan läsnäoloon niin luontaisella keveydellä. Mummokin. Ja miten köyhä sitä pitää oikeasti olla, että haluaisi ryöstää kyynelehtivän mummosen vierailemassa siskonsa haudalla?
Hurjaa tarinassa on se, että 91 vuotias täti asui 84 vuotiaan siskonsa, mieheni isoäidin luona, joka on myös joutunut antautumaan herra Altzheimerin edessä. Sempä takia hän on jo monta kertaa unohtanut siskonsa kuoleman. Ajatella, hän joutuu vastaanottamaan päivän aikana monta kertaa suru-uutisen rakkaan siskon poismenosta. Uskomatonta, miten meidän elämän järjellisyys perustuu niin paljon muistin varaan ja miten vaikeaksi elämä muodostuu, kun ympärillä kaikki muuttuu uudeksi ja vieraaksi.
Brasilialaisten nopeus kuoleman äärellä on jopa yllättävän tehokasta. Vainaja haudataan kaikkine lainmukaisine ja katolilaisine seremonioineen alle kolmessa päivässä, mutta esimerkiksi pysyvää oleskelulupaa pitää odottaa kolme vuotta. Kun on tosi kyseessä, niin byrokratian rattaat alkavat näemmä pyörimään kuin pesukoneen rumpu! Tottakai omaiset joutuvat hakemaan kaikennäköisiä lappuja sieltä ja leimaamaan tuolla, mutta katolilaiset hautaavat vainajansa enintään kolmen päivän sisällä poismenosta. Isotädinkin kohdalla saatiin hautajaisia siirrettyä poikkeusluvalla kolmannelle päivälle, jotta Lontoossa asuva ainoa poika ehtisi hautajaisiin.
Ja sitten Rion hautausmaiden todellisuuteen. Mummo olisi halunnut lähteä iltapäivällä kappeliin istumaan siskonsa vierelle päivää ennen hautajaisia. Mutta favelat ovat tuttuja myös hautausmaiden naapureina. Sempä takia poliisit suosittelevat, ettei hautojen vierellä viivyttäisi pitkään, tai mikäli mahdollista, ettei haudoilla edes vierailtaisi. Vainajat saavat maata rauhassa, mutta omaiset saattavat helposti päästä rahoistaan. Mummolle selitettiin, kuinka vaarallista olisi pitää siskolle seuraa, joten parempi jäädä kotiin.
Jälleen kerran hämmästelen, miten kaikki suhtautuivat väkivallan läsnäoloon niin luontaisella keveydellä. Mummokin. Ja miten köyhä sitä pitää oikeasti olla, että haluaisi ryöstää kyynelehtivän mummosen vierailemassa siskonsa haudalla?
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Aidan toisella puolella.
Nappasin taksin kadulta mennäkseni hoitelemaan viisumiasioita. Taksikuskin uteliaisuus (niinkuin niiiiiiiiin monen muunkin ventovieraan missä vaan milloin vaan) ei antanut periksi, ja hänen oli ihan pakko kysyä mistä olen kotoisin. "Suomesta?? Sinä hullu nainen, olet jättänyt ensimmäisen maailman ja tullut tänne kolmanteen asumaan!! Oletko ihan kahjo?? " Eikä muuten ole ensimmäinen kerta kun kuulen tuon. Oulussa asuva kolumbialainen ystäväni on sanonut, että siellä päin hänenkin valintojaan ihmetellään ääneen "Miksi ihmeessä sinä tulit tänne autioon, yksinäiseen ja kylmään maahan sieltä trooppisesta paratiisista?".
On se niin kumma kun ruoho on muka niin vihreää aidan toisella puolella. Tosin tämä on ymmärrettävästi myös sosiaaliluokkakysymys. Yksissa juhlissa eräs asianajana oli vakuuttunut siitä, että vanhempieni pitäisi ehdottomasti muuttaa tänne. Rioa parempaa paikkaa kun ei maailmasta löydy.
Huomasin silloin, että on niin paljon kivempaa kuulla ihmisten kehuvan omaa kotipaikkaansa. Ja sen sijaan että leimauduin hulluksi, sain mukavan tovin verran kehua Rioa yhdessä asianajan kanssa. Joka ikisessä maailman risteyksessä asuu ihmisiä, jotka pitävät kotipaikkaansa maailman parhaana. Tekisi ihan mieli julistaa oman kotipaikan kehumiskampanja!
Tottakai otan sen imarteluna, että Suomesta luopumista pidetään hulluuden merkkinä, mutta kolmannessa maailmassa on meille ensimmäisen edustajille niin mahottomasti opittavaa. Tekisi niin hyvää taksikuskeillekin huomata se.
On se niin kumma kun ruoho on muka niin vihreää aidan toisella puolella. Tosin tämä on ymmärrettävästi myös sosiaaliluokkakysymys. Yksissa juhlissa eräs asianajana oli vakuuttunut siitä, että vanhempieni pitäisi ehdottomasti muuttaa tänne. Rioa parempaa paikkaa kun ei maailmasta löydy.
Huomasin silloin, että on niin paljon kivempaa kuulla ihmisten kehuvan omaa kotipaikkaansa. Ja sen sijaan että leimauduin hulluksi, sain mukavan tovin verran kehua Rioa yhdessä asianajan kanssa. Joka ikisessä maailman risteyksessä asuu ihmisiä, jotka pitävät kotipaikkaansa maailman parhaana. Tekisi ihan mieli julistaa oman kotipaikan kehumiskampanja!
Tottakai otan sen imarteluna, että Suomesta luopumista pidetään hulluuden merkkinä, mutta kolmannessa maailmassa on meille ensimmäisen edustajille niin mahottomasti opittavaa. Tekisi niin hyvää taksikuskeillekin huomata se.
perjantai 1. toukokuuta 2009
Toukokuun ensimmäisen päivän paatos.
Sikaflunssa pistää taas miettimään, miten kummallisessa maailmassa sitä saakaan asua. Olenko jotenkin outo, kun en vaan millään ymmärrä, miksi tässä pitäisi alkaa hötkyilemaan muutaman sadan sairastuneen takia? Vietin eilistä vappua (jota täällä ei muuten tunneta) erään ystäväni äidin kaveriporukan kanssa. Yhden varakkaan porukassa olleen rouvashenkilö sikaflunssa oli saanut aivan varpailleen. Hän oli jo palkannut itselleen henkilökohtaisen virusasiantuntijan, jonka kuuluu raportoida hänelle päivittäin, missä virus kulkee ja hyvässä lykyssä kenties ilmoittaa riittävän ajoissa, milloin moinen koputtaa omaan kotioveen. Hohhoijaaa. (On sinänsä hyvä että rikkaat laittavat rahaa kiertämään ostellen mitä hölmöimpiä palveluita ja tukien maan taloutta!)
Rupesin miettimään tätä sikaflunssaa hieman toiselta kantilta, minä kun rakastan provosointia. Kävin katsomassa tuolta sivulta: http://www.avert.org/worldstats.htm missä mennään erään toisen leviävän taudin kanssa, josta ei juurikaan hermoilla uutislehtien sivuilla. 25 miljoonaa ihmistä on kuollut aids:iin sitten vuoden 1981. Tuoreimmat tilastotiedot ovat vuodelta 2007 jolloin vahvistettiin ainakin 2,5 miljoonaa uutta tartuntaa. Kehitysmaissa 9.7 miljoonan ihmisen elämä on aids-lääkkeiden varassa ja näistä vain 2.99 miljoonalla on mahdollisuus hankkia niitä. Näitä lukuja miettiessä en oikein jaksa innostua edes lukemaan uutisia influenssa A:n "voitokkaasta" maailmankiertueesta. Joskus tekee mieli huokailla maailman tekopyhyyden edessä. Länsimaiden niistely ja kurkkukipu kun tuntuu olevan niin paljon vakavampi asia kuin kehitysmaiden miljoonien ihmisten sairastuminen tai kuoleminen aids:iin. Puhumattakaan siitä, miten paljon länsimaiden piikkiin menee kehitysmaiden kehittymättömyys. Ai ai, 1. toukokuuta on hyvä päivä maailman torumiselle. Eihän maailmaa pelastettua saa, eikä se varmaan ole tarkoituskaan. Monet kun luulevat telluksen olevan kertakäyttötuote.
Sikamaisesta epidemiasta yritetään luoda länsimaiden rakastamaa draamaa, jossa - mikä parasta - he saavat itse olla pääosissa! Kehitysmaiden kuolemiset kun ei suurelle yleisölle myy, oli tauti melkeimpä mikä tahansa.
Rupesin miettimään tätä sikaflunssaa hieman toiselta kantilta, minä kun rakastan provosointia. Kävin katsomassa tuolta sivulta: http://www.avert.org/worldstats.htm missä mennään erään toisen leviävän taudin kanssa, josta ei juurikaan hermoilla uutislehtien sivuilla. 25 miljoonaa ihmistä on kuollut aids:iin sitten vuoden 1981. Tuoreimmat tilastotiedot ovat vuodelta 2007 jolloin vahvistettiin ainakin 2,5 miljoonaa uutta tartuntaa. Kehitysmaissa 9.7 miljoonan ihmisen elämä on aids-lääkkeiden varassa ja näistä vain 2.99 miljoonalla on mahdollisuus hankkia niitä. Näitä lukuja miettiessä en oikein jaksa innostua edes lukemaan uutisia influenssa A:n "voitokkaasta" maailmankiertueesta. Joskus tekee mieli huokailla maailman tekopyhyyden edessä. Länsimaiden niistely ja kurkkukipu kun tuntuu olevan niin paljon vakavampi asia kuin kehitysmaiden miljoonien ihmisten sairastuminen tai kuoleminen aids:iin. Puhumattakaan siitä, miten paljon länsimaiden piikkiin menee kehitysmaiden kehittymättömyys. Ai ai, 1. toukokuuta on hyvä päivä maailman torumiselle. Eihän maailmaa pelastettua saa, eikä se varmaan ole tarkoituskaan. Monet kun luulevat telluksen olevan kertakäyttötuote.
Sikamaisesta epidemiasta yritetään luoda länsimaiden rakastamaa draamaa, jossa - mikä parasta - he saavat itse olla pääosissa! Kehitysmaiden kuolemiset kun ei suurelle yleisölle myy, oli tauti melkeimpä mikä tahansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)