Tästä hautausperinteestä on kirjoitettava muutama rivi lisää, sen verran mieleenpainuva oli itse hautauspäivä.
Viisas mieheni jälleen kerran auttoi naista mäessä nähtyään ulkomaalaisen taas pyörittelevän silmiään: "Me brasilialaiset olemme elämään keskittyvä kansa. Kuolema ja siihen liittyvät rituaalit eivät ole niin tärkeitä.". Olen ihan samaa mieltä oltuani hautajaisissa, joissa Luis Buñuel olisi voinut laittaa kamerat pyörimään ja saanut seuraavaan elokuvaansa hyvää materiaalia. Suomalaiseen juhlavuuteen ja hartauteen tottuneelle brasilialaisiin hautajaisiin kannattaa asennoitua vähän niinkuin kävelyreissuun Cobacabanan rannalla: mitä tahansa voi tapahtua. Oikeastaan se on toisaalta ihan hienoa, että hautausmailla on elämää siinä missä kadullakin. Ollaanhan me niitä samoja ihmisiä sielläkin.
Itse siunaustoimitus sinänsä oli harras, vaikkakin "kappeli" oli iso toimistorakennus jossa oli hälinää, ihmisiä, monta siunaushuonetta ja monta siunattavaa. Mutta sitten, missäs on arkunkantajat? Ei missään, odotellaan. No, ei muutakun suvun kolme ainoata miestä kahvoihin ja seurakunnan kahvinkeittäjä neljänteen. Arkku saatiin ulos kappelista, kunnes piti nousta tavarahissillä hautausmaan ylärinteelle. Kun hissiä ei vaan tullu, niin eikös arkku laiteta kappelin rappusille siksi aikaa. Siinä hissiä odotellessa on muiden vuoro: omaisille yritetään myydä kukkia, jaetaan lentolehtisiä, kerjätään rahaa. Mikseivät saman tien yritä myydä nenäliinoja?
En tiedä miksei suvun miehen jaksaneet sen enempää, joten ylhäällä vislailtiin taas uusia kantajia, ja arkkua laskettiin johonkin kannonnokkaan siksi aikaa kun odoteltiin. Ja todellakin, siellä melkein oli kannonnokkia, sen verran hylätyltä koko paikka näytti. Kasvit olivat vallanneet käytävät, juuri kenenkään haudalla ei ollut edes nimiä.
Kyseessä on sukuhauta jonne on jo haudattu sisaruksia ja muita suvun jäseniä. Ihmettelin mitä olivat kuusi reilun kokoista muovista, rähjäistä ja rikkinäistä muovilaatikkoa haudan vierellä mutta tajusin kun appiukkoni tokaisi iloisesti : "katsokaas, koko katras siinä koolla, uudelle tulijalle on hyvää seuraa tarjolla!" Sieltä jopa yksi luukin vähän pääsi heiluttamaan kun yhden laatikon kansi irtosi hautausmaanpoikien HIEMAN kovaotteisessa käsittelyssä.
Joo, siinä voisi kyllä olla jonkinmoisen kurssituksen paikka: työpaikkana hautausmaa. Vienkö roskapussia vai arkkua? Pyydänkö omaisilta työni tehtyä tippiä? Laskenko maahan arkkua vai ankkuria? Menenkö työpaikalle rikkinäisissä ja likaisissa vaatteissa vai yritänkö löytää kaapista jotain vähemmän reikäistä?
Mutta tulin siihen tulokseen että täällä todellakin keskitytään täysillä elämään ja se on paljon tärkeämpää kuin hautauskäytännöt, ja kuolema ylipäätään.
