Jalkapalloa por favor!!

Piiiiiitkä odotus on päättymäisillään: Jalkapallon maailmanmestaruuskisat alkaa HUOMENNA. Tullessani tänään bussilla töistä kotiin keskityin katselemaan uskomattomia kisavirityksia katumaisemassa. JOKA IKISESSÄ putiikissa/puodissa/kaupassa/baarissa/ravintolassa/virastossa liehuu kymmenet pienet Brasilian liput, katoista roikkuu keltavihreää serpentiiniä, kokonaisia katuja on katoitettu viherkeltaisilla nauhoilla ja joka kolmannella kadunmiehellä on päällä jotain keltavihreää. Taksien, ambulanssien, bussien, poliisiautojen(!!) ja yksityisautojen ikkunoihin on viritelty pikkulippuja ja Ipanemalla jopa vihreisiin kaktuksiin on maalattu keltaiset raidat. Entäpä miltä kuulostaa Copacabanan rannalle pystytetty 120M2 kokoinen valkokangas pelien seuraamiseen? 20 000 päätä sinne kuulemma mahtuu seuraamaan nahkakuulan lentoratoja. Jopa työpaikoilla kisat otetaan motivoinnin kannalta: omalla työmaalla jaettiin jokaiselle hawaianakset työpaikan logolla ja brasilian väreillä ja kannustettiin omassa työssä urheilulliseen asenteeseen: kilpailyhenkeen, kestävyyteen, sitkeyteen ja voitontahtoon. Firman ylin johtaja antoi kaikille luvan saapua pelipäivinä työpaikalle brasilian pelipaidassa/väreissä, ja needless to say: pelien aikana ei tarvitse tehdä töitä vaan ne voi mennä katsomaan minne haluaa. Kello 15:30 alkavan pelin päivänä henkilökunta vapautetaan työpaikalta tuntia aikaisemmin.(Julkisten alan työntekijöillä pelipäivät on vapaapäiviä, ja koulut on kiinni.) Ei tätä maata voi olla rakastamatta!!

Ja mitäpä muutakaan sitä voi muutakuin hypätä kansan sekaan ja ostaa vihreää ja keltaista kynsilakkaa, vielä yhden pelipaidan (yksi jo löytyy kaapista mutta eihän se mihinkään riitä) ja kruunata kokonaisuus hilpeällä hatulla?
PIeneksi ongelmaksi on koitunut paikan valinta pelien seuraamiseen. Joka ikinen sosiaalisia iltailoja tarjoava kuppila on kehittanyt erityisen peliohjelman. Tarjolla on "jalkapalloa ja feijoadaa", "jalkapalloa ja sambaa", "Jalkapalloa ja Copacabanan aallot", "Jalkapalloa ja forroa", "Jalkapalloa ja rockbändin keikka" ja ties miten monen monta muuta houkuttelevaa tarjousta. Eli kysymys kuuluukin, mitä haluan tehdä pelin jälkeen: syödä, tanssia, juoda, uida meressä, vai kuunnella livemusaa? Ja kenen kanssa? Kukaanhan ei katsele peliä yksin kotona kalsareissa vaan perusajatuksena on "the more the merrier", joten täytyy tehdä kylmä seuranvalinta työkavereiden ja eri kaveriporukoiden kesken.
Ja kaiken oletusarvona on tietenkin että Brasilia voittaa jokaisen pelinsä, tottakai.
Jopa minä(!!) ohjelmoin suomimatkani juuri finaalia seuraavalle päivälle sillä kivenkovalla oletuksella, että Brasilia on finaalissa ja minä juhlin maailmanmestaruutta tuhansien muiden kanssa vaikkapa Copacabanan rannalla. Siihen on uskottava koko sielulla, minkäs muun takia sitä valmistautuu hyppimään tuntitolkulla, terveyttä uhaten, tuhansien muiden seassa, kynnet viherkeltaisina, hassu hattu päässä ja päällä kirkuvan keltaista ja vihreää?? Carnaval is here again!!

Klikatkaa vielä alla olevaa linkkiä uskoaksenne kaiken mitä kuvailin Rio de Janeiron valmistautumisesta kisoihin:

http://globoesporte.globo.com/futebol/copa-do-mundo/fotos/2010/06/fotos-cariocas-enfeitam-ruas-para-copa-do-mundo.html

Siskonpetauksesta

Elämäni on ollut viimeiset 4kk aikalailla yhtä siskonpetien petaamista. Tämä jakso on tuonut mukanaan kaikenlaisia tunteita laidasta laitaan, kokemuksia ja ennenkaikkea sitä elämän peruspuuroa eli kasvamista, joten kirjaampa muutaman asian aiheesta tällekin palstalle.
Siitä lähtien kun muutin Rioon olen pedannut petejä kotini lattialle yhdelle jos toiselle ystävälle, ja ystävän ystävälle. Jos kansalaisuuksien ja määrän mukaan mitattaisiin, niin porukasta saisi jo edustajat suurehkoon YK:n kongressiin. Olen kuullut niin monien ystävieni (ja äitini!) sanovan että "sinä ja miehesi olette hulluja kun aina tarjoatte kotianne kaikenmaailman kulkijoille!" ja 5,5 vuoden kokemuksen jälkeen olen pikku hiljaa päätymässä siihen, että ystäväni ovat oikeassa. Ainakin osittain.
Pidän solidaarisuutta ja asioiden jakamista uljaina arvoina, joita yritän ylläpitää elämässäni. Minun kotini on sinun kotisi ja sitä linjaa. Ja lieneekö sattumaa se, että olen naimisissa ihmisen kanssa, joka on joskus jopa sanonut jotakin niinkin punaista kuin: "vieraat opettavat meidät ymmärtämään, kuinka kaikki on loppujen lopuksi yhteistä, ei tässä maailmassa kukaan mitään loppujen lopuksi omista!" Kaunis ajatus... mutta 4kk taottoman kestityksen jälkeen sitä huomaa olevansa aikalailla tavallinen kuolevainen ja punaiset aatteet tuntuu loppujen lopuksi aika utopistisilta.
Kun koti lopulta riisui hostellivaatteensa ja puki päällensä pyjaman, sitä alkaa huomaamaan mitä loppujen lopuksi ikävöi eniten, tässäpä lista:

-Töistä ei tarvitse juosta hiki otsalla kotiin vieraita viihdyttämään.
-Töiden jälkeen saa olla millä tuulella tahansa,
-Töiden jälkeen kotona saa puhua juuri sitä kieltä mihin sillä hetkellä riittää energia
-Töiden jälkeen saa rauhassa jutella aviomiehen kanssa
-Töiden jälkeen saa jäädä kaupungille humputtelemaan työkavereiden kanssa
-Töiden jälkeen saa mennä suoraan päiväunille.

Mitä tästä huomaamme....tärkein hetki päivästä on se kun pääsee töistä ja on ihan pakko saada tehdä just sitä mitä lystää. Se on loppujen lopuksi pieni hetki päivästä, mutta sitäkin tärkeämpi sielulle!

Minun Suomi.

Taas on lähestymässä se päivä, jolloin käteen ilmestyy lentolippu Suomeen. Lentolippu kesään jonka hyvästelin reilu vuosi sitten. Tunnustan tässä ja nyt, että minun Suomi on aina pukeutuneena kesämekkoon, järvet sihisee sinisinä ja metsät kirkuu vihreinä. Vaikka kuinka yritän talvikuukausien aikana sisäistää ihmisten lähettämien kuvien avulla, että eihän siellä mikään kesä ole, niin alitajuntani tasolla koen kuvat pelkäksi salaliittoteoriaksi, sillä minun Suomessa on aina kesä. Herranjestas, aina kun olen siellä siellä on kesä! Kyseessä on siis täysin empiiriseen tutkimusaineistoon perustuva uskomus.
Samaa logiikkaa seuraten "Suomessani" asuvilla ihmisillä on myös aina loma. Siellä ei tunneta arkea, vaan treffejä sovitaan mille viikonpäivälle tahansa, ystävät reissaa kaupungista toiseen juhlien perässä ja kaikilla on koko ajan kivaa. Olen kyllä saanut kyllä kuulla monien realistien suusta että "Maija, sun ympärillähän on aina sellainen juhlan ja eksotiikan aura, kun vihdoinkin olet täällä." Mutta puhukoot mitä puhuu, minun Suomessa on aina kesä, kaikilla aina loma ja lomafiilis ja hyvin usein kaikennäköistä juhlaa ja reipasta riemua.
Ei hassumpi maa! Ulkosuomalaisella on lopun ikää kannettavanaan yksi psykologinen pähkinä, eli suhde kotimaahaan ja tämä on minun ratkaisuni asiaan. Toisaalta jos ikävä joskus sattuisi kasvamaan liian suureksi tähän kesä&kärpäset -maahan, niin ei muuta kun ostamaan lentolippua marraskuun loppupuolelle ja tallaamaan mustaa asfalttia pariksi viikoksi. Siinä olisi sitä realismia kaikille tajunnan tasoille.

Sunnuntai.

Tulin juuri takaisin lahibaarista, jossa kaytiin katsomassa Botafogo-Flamengo peli ja sydanhan siina meinaa repeytya ulos rinnasta, kun oikein alkaa kannustamaan. Jos kavisin psykologilla, han varmasti kehottaisi minua luopumaan penkkiurheilusta, silla niin tiheat sydamenlyonnit ei taatusti tee hyvaa yli 3-kymppisen sydänpussille ja kaiken lisaksi koen yliannostettua ärsytyksen ja tuskan sekaista oloa, kun oma joukkue häviää tärkeän ottelun. Sen lisäksi laulua harrastavana ihmisenä rääkkään ääntäni pelien aikana niin, että mieleen muistuu väkisinkin nuoruudenaikainen viulunsoitonopettaja, joka piti syvälle mieleen painuvia saarnoja kun jouduin peruuttamaan soittotunnin liikuntatunnilla saamani sormivamman takia. Mutta minkas sille voi, etta elamanfilosofianani on etta asioille eläydytaan ja antaudutaan koko aortalla. Mutta toisaalta, nyt kun Flamengon 48. minuutilla tekemästä tasoitusmaalista on kulunut jo yli 50 minuuttia, alkaa hengitys onneksi taas tasaantua ja mieli tayttya ihan muista jutuista. HUH!
Tosin, ensi kuussa käydään ratkaisuottelut osavaltion mestaruudesta, eli edessä on monta lisälyöntejä sisältävää sunnuntaita. Vamos Fogão!!!

Karnevaalit tulee, oletko valmis?

Olen saanut palautetta että tämä bloki olisi jotenkin jäänyt jumiin.....ei toki!! Jumissa on korkeintaan sen kirjoittaja!
Mutta olen keksinyt hyvän tekosyyn: sää. Säätähän voi missä tahansa elämäntilanteessa syyttää yhdestä jos toisesta inhoisuudesta. Siis täällähän on kuuma kuin Syyriassa!! Tai Sumatralla! Tai Saharassa! Voi härregyyd. Yritän kovasti viilentää olotilaa ajattelemalla Suomen ennätyshankia, mutta aika hankalalta tuntuu kun hikipisara on tippumaisillaan nenänpäältä ja uutta tuppaa selkää pitkin. Mutta valita en. Sen lopetin sinä hetkenä vuonna 2004 joulukuussa kun astuin lentokoneeseen ja heitin hyvästit Suomen talvelle omassa kalenterissani. Tällaiselle ikuiselle talvenvihaajalle tällaisen helteen luulisi tekevän hyvää. Ja tekeehän se!
Tosin minkäköhän takia ulkomaillla asuva suomalainen tuntee aina pienen piston lihassaan kehuessaan valitsemansa uuden kotimaan lämpötiloja? Niin usein tekisi mieli huutaa koko maailmalle, miten ihana viikonloppu taas oli merenaaltojen, auringonsäteiden ja sinisen taivaan hyväillessä sielua ja syvältä, mutta sitten tulee mieleen se kaukainen hengenheimo, joka kiukuttelee harmaan taivaan alla ja puskee aina siihen samaan kylmään vastatuuleen. Ja sitten mietin, että onkohan sittenkään oikein iloita jostain mitä toisella ei ole?
Pitäisikö tässä vedota siihen yhteen hölmöimmistä kuulemista sananlaskuistani: "kell onni on se onnen kätkeköön"...vai miten se meni... Voisiko joku viisas suomalainen selittää, mikä järki siinä onnen kätkemisessä on, kun en vielä tähän ikään mennessä ole sitä keksinyt? Minulle kun on tullut mieleen niinkin vastavirtaan uiva ajatus, kuin että sitä onnea voisi jopa yrittää jakaa ympärilleen.

Onnen jakamisesta on hyvä aasinsilta karnevaaleihin, jotka laskeutuu Rioon tasan viikon päästä!!! Tosin katukulkueilla on lämmitelty lihaksia jo kuukauden ajan, mutta paras anti on edessä viikon päästä, kun isoin tamburiini alkaa rummuttamaan! Fantasia-asuja ommellaan parhaillaan, pari joutuu ostamaan ja muihin improvisoidaan. Ja tänä vuonna olen omistautunut asialle niinkin antaumuksella, että olen vihdoinkin opetellut kuuluisimpien karnevaalimarssien sanat. Mitäs sanotte tästä:

Sä luulet että cachaça on vettä
Ei cachaça vettä ole
Cachaça tulee tislauslaitteesta
ja vesi tulee lähteestä

Multa voi puuttua kaikki elämässä
Riisi, papu ja leipä
Multa voi puuttua voita
Muun puuttuminen ei tunnu missään
Multa voi puuttua rakkautta
Ha, ha, ha, ha!
Se on jopa huvittavaa
Mutta mä en halua että multa puuttuu
pahuksen cachaça

Ja näin uudella asuinalueella elellessä myös tämän korttelin omat katukulkueisiin on otettava tuntumaa. Edellinen asuinpaikkahan sijaitsi Jeesuspatsaan kainalossa (kirjaimellisesti), joten sikäläisen kulkueen nimi oli "Kristuksen kainalo". No, parin korttelin päässä on valtion yliopiston Psykiatrian Instituutti, ja sen työntekijät, proffat ja opettajat järjestävät jo kuudetta kertaa suositun kulkueen jonka nimi on: " Sekoamassa, sekoilee, seonnut". Ja kulkueen tämänvuotinen tunnuslaulu on: " On helppoa olla hullu, vaikeaa on olla minä!" Kuka vielä sanoo, ettei karnevaaleilla olisi syvempikin sisältö annettavanaan!

Kirjaampa vielä lopuksi ylös muutamia muita hauskoja katukulkueiden nimiä:

"Älä liiku koska se haisee"
"Rakas, tuu jo takaisin"
"Töki niin hän hyppää"
"Juokse perään"
"Anteeksi että juon"
"Imee mutta ei kuolaa"
"Minä olen minä, mutta krokotiili on veden eläin"
"Keskittyy, mutta ei lähde"
"kaksi sinne, kaksi tänne"
"Samba on lääke"
"jos annat mulle, mä syön"
"Miksi palata"
"Vaahtosuu"
"Päästän irti kirveestä mutta en lasista"

Tämäpä tällä kertaa!! Kivoja karnevaaleja kaikille, joiden maassa niitä vietetään näin helmikuussa!!

Uudet kujeet!

Uusi, ihan käyttämätön ja tuliterä vuosi edessä!! Toivottavasti kaikkien vuosi vaihtui maagisissa merkeissä, kuu taivaalta tuijottaen ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Tänä vuonna siippani järjesti jo kolmannen kerran mm. monia suomalaisiakin paikallehoukutelleen uudenvuoden kulkueeen, Bloco da Viradan! Paikalta puuttui monia itselle rakkaita ihmisiä Suomesta(!!!!), mutta oltiin mukaan saatu sentään suoraan vip-tasolta vanhempani, Espanjasta Pati, Maria ja Adrian ja monia tärkeitä riolaisia ystäviä.
Kuten aina Blocon parissa Rion uskomattomat, puoli tuntia kestävät ilotulitukset tuli tänä(kin!) vuonna missattua. Vuoden vaihtuessa nämä paikalliset ovat niin kovin lähimmäisrakasta kansaa ja Copacabanan ilma täyttyy pitkistä haleista ja poskisuukoista. So nice!!

Tämän vuotinen kulkue oli sen verran täynnä loistavaa energiaa, että sen voimin jaksoin heilua aamukahdeksaan saakka nähdäkseni tämän vuosikymmenen ensimmäiset auringonsäteet Ipaneman rannalla. Kaikkia oranssin, punaisen ja keltaisen sävyjä liekehtivä taivas innosti tekemään ainokaisen uudenvuoden päätöksen: lupaan vähintään kerran kuussa kivuta ylös sängystä katsomaan auringonnousun merenrannalle. Niin kaunis luonnon tarjoama ilmainen ilotulitus pitää ehdottomasti nähdä useammin, ja muistaa samalla olla kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka aurinko tuo tullessaan.

Vaikuttaa siltä että tästä vuodesta on tulossa ainutlaatuisen kaunis ja upea: tiedossa on jovalmiiksirakkauteenhukkuvia vauvoja (ei tosin omia), vieraita Suomesta, kesäloma Suomessa, uuden kodin kujeita, uusia ystäviä ja toivottavasti paljon ihania jälleennäkemisia ihmisten kanssa, joita kuljetan aina sydämessäni kaikkialle minne menenkin.

Hyvää ja onnellista!

Toivotampa tätäkin kautta kaikille tämän (ja muidenkin ) blogin lukijoille onnentäyteistä uutta vuotta ja vuosikymmentä! Ja tietysti myös terveyttä kaikkien kroppaan, viisautta korvien väliin ja rohkeutta uusien haasteiden edessä! Kiitos kaikille tästä vuodesta, kaikista upeista, ainutkertaisista hetkistä ja elämän kokemuspakin kartuttamisesta!!

Hiphop hillovoileipä ja nähdään taas!!

Kohti uutta vuotta

Nyt se on todeksi näytetty: aiti tuosta vaan pyoraytti hetkessa imellytetyn perunalaatikon ilman tuskahikea, vaaratilanteita tai epaonnistumisenpelkoa! Mista ihmeesta ne äidit on oikein tehty? No, omani sentään oli viisaana naisena pakannut matkalaukkuun omat suomalaiset siirapit mukaan, joten sovitaan vaikka että se oli se salainen ase, tällä kertaa. Glogimaustepussilla saatiin paikallinen viini oikean makuiseksi, vaikkakin kuuma juoma ei oikein ota istuakseen tässä perinteisessä 35 asteen "joulusäässä".

Tänä vuonna osallistuttiin myös perinteiseen katolilaiseen Kukonmessuun keskiyöllä eräässä Ipanemalla olevassa kirkossa. Katolilainen antaumuksellisuus, omistautuneisuus ja uskonvahvuus kyllä toisinaan hämmästyttää luterilaisten viilipyttyjen kirkonmenoihin tottunutta. Ja voitteko siis kuvitella, että Jeesus-nukella oli aivan ihkaoikea lastenhoitaja, joka piti huolta, ettei Jeesuksella ollut messun aikana kylmä, saati liian kuuma ja ettei hän vain alkaisi yhtäkkiä itkemään ja häiritsisi papin saarnaa. Ymmärrän esineellistämisen tärkeyden uskonnollisissa menoissa, mutta siis että lastenhoitaja??

Tänään munamankeloitiin vanhempien kanssa Rion rantakadut ja nyt tuli taas sekin todettua että todellinen turisti ei ole sokerista tehty. Täysharmaalta taivaalta tihkusi lämpimiä pisaroita ja Ipaneman rannalla oli tupa täynnä auringon (tai siis pilvien) palvojia. Copacabana kuhisi kuin muurahaispesä huomisen juhlavalmisteluita varten. Rantahietikolle oli pystytetty 3 isoa esiintymislavaa, satoja olutpisteitä ja käymälöitäkin löytyi sen verran, että ei ihan kaikkien tarvi käydä luonnonpisulla merenaalloissa (vaikka olenkin sitä mieltä että se on tärkeä osa kokemuspakettia). Toisaalta jokavuotuiset n. kaksi miljoonaa Copacabanan uudenvuodenjuhlijaa ei kyllä kait millään mahdu tarpeineen samoille aalloille....

Saas nähdä saavuttavatko vanhempani tänä uutena vuonna sen hurmostilan, jossa asia tuntuu aivan kertakaikkisen luonnolliselta ja lähes välttämättömältä.

JOULU tulla jolkottaa.

Saimpas pyyhittyä pölyt blogini päältä ja tässä sita taas ollaan. Löysin tosin aidasta sen verran matalan kohdan, että taidan ensin hypätä sen yli. Nimittäin löysin meilien kätköistä erään ikimuistoisen tarinan jonka lukaisen joka joulu, jotta muistan olla ryhtymättä ilman äitiä suomalaisen joulupöydän rakenteluun. Teksti syntyi yhteistyössä siskoni Narskun alias Marja Hakalan kanssa vuoden 2007 jouluna...moni varmaan on lukenut tekstin. Mutta HUOM, tänä vuonna en ajatellut ottaa tekstiä lainkaan todesta, sillä tänä jouluna keittiössäni häärää vuoden tärkein vieras, eli ÄITINI!!!! Saapi nähdä millainen komedia tästä joulusta saadaan aikaiseksi, sillä voisin veikata että 35 asteen lämpötila ja tietyt taktiset,tästä maasta puuttuvat ruoka-aineet luo jopa äideille aika haastavat olosuhteet....

Hei rakkaat hyvän ruoan (ja kokkien) ystävät,

Meille tuli mieleen Marjan kanssa, että Suomalaisen jouluruoan tekeminen subtrooppisissa olosuhteissa on sen verran värikästä puuhaa,

että siitä täytyy raportoida teillekin. Haluamme ennenkaikkea rohkaista kaikkia rakkaita kanssasisariamme monia tulevia kymmeniä jouluja ajatellen sillä ajatuksella, että meistä on ehkä jonakin jouluna siihen, mitä meidän äidit on meidän äiteinä jouluisin aina olleet!!

Eli aloitetaan tarina sillä, että Marja saapui Rioon mukanaan lanttulaatikko ja imellytetyn perunalaatikon ohje. Kaikki hyvin tähän asti, vaikka lanttulaatikkovettä valui kyllä matkan aikana Charles De Gaullin lattioille Pariisissa, mutta siitä viis. Taustalla kummitteli myös idea graavilohesta ja rosollista. Kaikki vielä ihan hyvin tähän asti.

23. päivä Maijanen kävi ostamassa kilon lohta (joka tosin oli tuplasti paksumpaa, kun Itämeren kassissa kasvanut), mutta sokerisuolaus onnistui yllättävän hyvin, jes!! Sitten tuli jouluaatto. Ensin skypen kautta kuultiin Louhenkadun Maisku-äidiltä etta tytöt, tytöt, te olette aivan myöhassä sen perunalaatikon kanssa, eilen se olisi pitänyt tehdä! Nono, eipä lannistuta! Pientä rivien välissä tapahtuvaa kädenvääntöä käytiin siitä, toteutetaanko imellytys Marketan, Pirkon, Ulla-Maijan, Kertun, Marja-Liisan vai Sirkun ohjeella. Missä vaiheessa laitetaan maito, ja mitä tarkoittaa "ei liian kuumiin perunoihin" 35 asteen helteessä?? Noh, perunat, "vain yhtä oli tarjolla"-lajiketta, saatiin kuorittua ja muussattua, joukkoon muutama lusikallinen vehnäjauhoja. Mitoista viis, sillä jääkaapissa on vieläkin jäljellä sitä perunamuussia. Sitten saatiin ensimmäinen kuningasidea: laitetaan koko mössö kattilan kera lämpimään veteen, jotta se pysyisi lämpöisenä (siinä 35 asteen helteessä, koska Marjan mielestä keittiössä oli selvästi ikävä veto ja viileys...???) Niin...mielessä oli se Pirkko-äidin kinkunpaistonaikainen hella ja sen viereinen rakkaus ja lämpö. Sitten tuli se seuraava kuningasidea, joka selvästi osoittaa, että helle oli iskenyt siinä vaiheessa pääohjaamoon: lähdetääs pariksi tunniksi mereen uimaan, se korvatkoon joulusaunan ja ohjeen kahden tunnin imellytys tarkoittaa varmasti just sitä, että anna imeltyä sen aikaa, kun käyt Ipaneemalla uimassa! Sinne jäi sen siliän tien perunat ja imellytys, ja graavattu kala ja niin, porkkanat ja punajuuri!! Ne oli Maija keittänyt aamunkoitossa (muistellessaan kuinka oma äiti aina herää aattona aikaisin hääräämään keittiössä.) Ja siinä Maija sitten hääräsi ja keitteli juurekset siihen pisteeseen, etta porkkanoista tuli aivan liian pehmeitä ja punajuuret jäivät aivan aivan liian koviksi. Mutta kuten kokkikolleega Marja rauhotteli, keskiarvona aivan loistava! Siinä missä porkkana mössööntyy, punajuuri antaa ryhtiä. Aivan juuri niin. Samaa mieltähän me kaikki olemme?

Noh, rannalla unohtui koko joulu, ja meren aalloissa melskatessa oli mielessä korkeintaan lapsuuden ulkomaanmatka Kanariansaarille... imellytys, miTÄH???

No sitten kun palattiin kotiin, Marja kävi salaa maistamassa sormella perunamössöä ja leveä hymy kertoi kaiken: se oli imelää!!! Siitä Maija innostuneena tarttui astiaan, johon tarttui vesiastia, jossa se oli(sen keittiön "vedon" takia!), ja siinä samassa hetkessä kaikki musteni!! Yhtäkkiä lattialla olevat Alberton veljen matkalaukut oli vedestä märkinä, ilmassa kaikui vielä eräs v:llä alkava sana, mutta sentään perunalaatikko oli yhä edelleen Maijan onnekkaissa käsissä. Mutta siinä meinasi tulla ensimmäiset pissat housuun, kun mietimme, miten me olisimme sitä onnellisten tähtien alla imeltynyttä perunalaatikon kokelasta kaivelleet veli Rodrigon matkalaukun vetoketjujen raoista.

No, sitten alkoi se paras vaihe. Eikun ei vielä, sillä perunalaatikon uuniin menoa viivästytti siellä levänny kalkkunanpalanen (joka sekin olisi TIETYSTI pitänyt paistaa edellisenä päivänä) .Siihen perunamössöön sitten lisättiin ohjeen mukaan maitoa ja siirappia... mutta siirappia kun ei ollut kaupasta löytynyt, niin tyydyimme johonkin siihen verrattavissa olevaan makeaan litkuun, nimeltään sokeri-maissiglukoosi... siirapin mausta ei ollu tietokaan. No sitten, laitetaampa kokkikokelaat tekemään elämänsä ensimmäistä imellytettyä perunalaatikkoa 35 asteen helteessä kaasu-uunilla, jota ei saa toimimaan alle 200C asteessa, sillä alhaisella oleva kaasu-liekki sammuu itsellään, mutta jatkaa kaasun tupruttamista. Eli tässä vaiheessa kokkaukseen tuli mukaan uhka kokkien kuolemasta, sillä mehän halusimme siltikin yrittää alhaista lämpöä. Pari kertaa liekki sammui, mutta kertaakaan ei räjähdetty! Mutta aika kului ja juhlaväki alkoi vihjailla verensokeri alhaalla -tyyppiseen sävyyn, että eikös jo syödä, ja kello oli vasta 21:30, niin perunalaatikko ei ollut muuttunut lainkaan äidin perunalaatikonkaltaiseksi... oli vaan laihaa väritöntä perunalitkua...

Tässä vaiheessa muistimme että ei helkkari, se lohi!!! Nooo, eihän se ollu suolauksessa kun vasta melkein kaksi päivää ja oli muuten niin osaava suola, olisivat venäläisetkin pelästyneet! Mihin aloitteleva jouluntekijä siinä turvautuu: pesemään kalaparan! Tottakai Maija erehtyi aluksi pesemään sen hädissään kraanavedellä, että varmasti edes joku porukasta saisi ripulin, ja sitten viimeistely sillä juomavedellä. Tässä vaiheessa taisi olla Marja joka muisti erään pikkuseikan: Lanttulaatikot!!! Ja juhlaväki jo kiipeili pitkin seiniä ja järsi pöydänkulmaa... Tässä kohtaa jumalat eivät todellakaan olleet kokkien puolella: jääkaapista löytyneiden lanttulaatikkojen pinnalla oli muutamia onnellisia pesäkkeitä HOMETTA, ja toinen laatikoista haisi oudolta! Mutta liian pehmeiden porkkanoiden, liian kovien punajuurien, melkein ilmalennon kokeneen ja siinä tuhoutuneen, uunissa kypsymistä vastustavan perunalaatikon ja liian suolaisen lohen jälkeen tuntui aivan loogiselta kaavaista homeet lusikalla ja tunkea lantut uuniin niinkuin ei oltaisi nähty yhtään mitään. voita päälle ja piste.

Sitten tuli vihdoin Jumalan auttava käsi... tai ehkä suorastaan se yläpuolella olevan Rion Kristuksen oikea käsi auttamaan meitä ja niinpä illallisen aluksi oli hassu ja piiiitkä puolalainen traditio, jossa toivoteltiin henkilökohtaisesti kaikille vuorotellen erinäisiä hyviä asioita ensi vuodelle välillä ehtoollisleipää nakertaen, ja suomalainen joulumme pelastui. Kun traditio oli alkamassa tajuttiin, että nyt tilanteesta eli lisäajasta vaarin ja äkkiä perunalaatikko takaisin uuniin ja uuni täysille!!! Niinpä meidän perunalaatikko alistui kypsymaan 260 asteen tulituksessa (ja palamaan pohjasta mutta sou what!), maku oli aivan fantastisen oikea, ja juuri se, mitä Marketan, Pirkon, Ulla-Maijan, Kertun, Marja-Liisan ja Sirkun ohjeilla haettiin!!! Rosolli oli ihan loistavaa, lanttulaatikkoa pidettiin uunissa niin kauan että homeitiöt nukahti ja kaikki koetut kommervenkit saattoi aistia korkeintaan silloin, kun alettiin tiskaamaan ja suomalaiset kokkikokelaat meinasivat samaan aikaan kuolla nauruun. Mieleen tulee, että mitäköhän salaisuuksia pitivät sisällään meidän äidit, kun me tyytyväisinä mutustimme niitä rosolleja, kinkkuja ja laatikoita...

Mutta tällä tarinalla haluamme rohkaista kaikkia ystäviämme jouluntekoon ja suomalaisen jouluruoan tinkimättömään puolustamiseen, millä tahansa leveysasteella ja maassa olettekaan!! Ja ennen kaikkea tärkeää jouluruokaa laittaessa on tietysti kuunnella taukoamatta toinen toistaan melankolisempia joululauluja, ja vähät välittää siitä, kun "muu maailma" pyörittää päätään, ja kysyy, että mikä tätä Suomen kansaa vaivaa, jouluhan on ilon ja toivon juhla!

Kokkien nauruista päätellen kyllä se sitä on!

Oikein hyvää, pidemmänpuoleista joulunodotusta kaikille!

Only in Brazil!

Rio on taas noussut maailmankartalle! Perjantai oli suuri päivä tälle kaupungille, ja sempä takia - tietysti! - toimihenkilöillä oli jopa vapaapäivä. Siis vapaapäivä, aivan oikein. Ilmankos niin moni täällä haluaa julkishallinnon viran kun jopa olympialaisten kisakaupungin julkistamispäivä on suorastaan pyhäpäivä, puhumattakaan monista muista kissanristiäisistä, jotka saa vapaaksi, jotta kissoja voidaan juhlia suurin elkein.
Julkistamishetken reaktiot kertovat taas paljon Brasilian mielenlaadusta. Työpaikalla koko toimiston väki lähti lounaalle yhteen monista täyteenahdetuista lounaspakoista, jossa lähettiin livekuvaa Kööpenhaminasta isolta valkokankaalta. Tasan 13:30 laskeutui aivan uskomaton hiljaisuus. Joka jatkui ja jatkui. Kun tulos vihdoin julkaistiin, tapahtui jotain niin peribrasilialaista. Ison lounaspaikan kaikki asiakkaat alkoivat riehumaan ja huutamaan, kaikki halasivat toisiaan, ison vilkkaan kadun autot PYSAHTYIVAT, kuljettajat nousivat ulos autoistaan halailemaan ventovieraita kadulla, hyppimaan ja huutamaan. Only in Brazil! Rion olympialaisten tunnuslaule "live your passion" eli elä intohimosi, kuvaa niin täydellisesti tätä kansaa!! Kuuden vuoden päässä on taatusti aivan uskomattomat Olympialaistet. Jos jotain, niin tämä kaupunki vastaanottaa vieraansa avosylin, loppumattoman ystävällisyyden ja intohimoisen hymyn kera!

Remonttipölyä.

Täällä on sormet, silmät, hartiat ja näppäimistö sellaisen remontti- ja sementtipölyn peittämä, etten ole ehtinyt blogille vähään aikaan. Eikä mielessä pyöri juuri nytkään oikein muut kuin remonttiasiat. Niistä on siis ihan pakko kirjoittaa.

Tämä remontti on opettanut ensinnäkin sen, etten ikinä, kuuna päivänä koskaan milloinkaan ala rakentamaan taloa. EN. Olkoon se merkki hulluksitulemisestani, jos ilmoitan ryhtyväni moiseen projektiin. Toivottavasti silloin joku lähimmäinen vie minut - vaikka vasten tahtoani - lähimpään mielenterveyttä tukevaan laitokseen niin pitkäksi aikaa, että luovun ajatuksesta lopullisesti.
Toiseksi sen, että nostan hattua ja kumarran syvään kaikille niille, jotka ovat säilyttäneet mielenterveytensä, avioliittonsa ja terveytensä rakennettuaan talon. Olkaa itsestänne todella ylpeitä.
Kolmanneksi sen, että remontissa vaaditaan paljon pidempää pinnaa, kuin mitä omistan tällä hetkellä. Remonttireiskojen oharit (meillä vain viisi kertaa saman miehen kohdalla), tiukan budjetin sisällläpysyminen, epämiellyttävät yllätykset, työn lisääntyminen mitä enemmän remontoi, vanhanruostuneenrikkoutuneen korjaaminen sen sijaan että saisi ostaa tilalle uutta, aviomies jolla on välillä ihan käsittämättömän hullu - ja periksiantamaton - maku sisustuksen suhteen ja ennenkaikkea tunne siitä, ettei työt lopu tekemällä saavat otsani toisinaan rypistymään. Asialle on tehtävä jotain.
Neljänneksi remonttialan sanastoa portugaliksi - sanoja, joita en varmaan koskaan tule tarvitsemaan.
Viidenneksi sen, kuinka väsynyt sitä voikaan olla, kun saapuu kotiin raaputettuaan maalia irti vanhoista ikkunoista ja ovenpielistä yhdeksän tunnin ajan.
Kuudenneksi sen, kuinka kivaa on nähdä oman kättensä jäljet.
Seitsemänneksi sen, kuinka mahtavaa olisi asua lähellä omia vanhempia, jotka auttavat kaikessa työtunteja laskematta ja antavat tärkeitä neuvoja ja ohjeita.

Ja tietenkin sen, että mihin tahansa sitä ryhtyykään elämässä, ei saa luopua toivosta. Toivo se meidänkin remonttia kannattelee.

Jälleen kerran jalkapallosta.

Tänään alkoi remontti! Helileijaaaa!! Jälleen murehtimiskoulussa annettiin kova kotiläksy: palkkaamamme remonttireiska ilmoitti että hän ei pääsekään aloittamaan kuin vasta maanantaina. Voi petkule! No, senkös takia mieheni pomppasi aamulla ylös ja lähti etsimään uutta remonttireiskaa, kadulta (!), tuosta vaan. Ja 30min päästä se jo soitti, että löytyi, 20min päästä lähdetään asunnolle. Siis, mitä sanoinkaan siitä että asiat hoituu aina, vaikka ihan viime tipassa!

Se remontista. Viime aikojen tapahtumista hauskin oli ehdottomasti Brasilia-Argentiina - jalkapallopelin katseleminen televisiosta n. 15 hengen seurueessa, joista suurin osa oli miehiä. Tärkeintähän ei ole pelin seuraaminen, vaan pelin KOMMENTOINTI. Ensinnäkin haukutaan vuorotellen lähes kaikkia pelaajia, omia ja toisia, sitten valmentajia, sitten muistellaan aikaisempia pelejä, arvioidaan tulevia ja naljaillaan kotimaan seuroille. Ilmassa on sellainen älämölö, että tuskin kuulee omia ajatuksiakaan. Muutamia lainauksia kuulemastani:
"Nyt verta peliin!",
"Syö sormes Maradona!",
"Robinho palkitaan joka steppauksesta maastopyörällä" (Robinhon sponsori on brasilialainen pyöräfirma),
"Älkää herranjumala päästäkö sitä läskiä huumeveikkoa kentälle!!(Adriano),
"Tevez on viimeinen jäljellä oleva neanderthal-rodun edustaja" ,
"Jumalan käsi kelpaa enää argentiinalaisten kyyneleiden pyyhkimiseen",
"Pyöräile kotiapäin Robinho ja pysy siellä!!"
"Maradona näyttää vähitellen enemmän ja enemmän epäonnistuneen kauneusleikkauksen läpikäyneeltä vanhalta transulta Copacabanalla".
"Onko kellään ikävä Ronaldinhoa tai herra Oluttynnyriä (Ronaldo)? Ei ole."
Kaiken lisäksi kommentaattorina on kuuluisa pitkän linjan - ja joka urheilulajin- "asiantuntija" Galvão Bueno, jonka popularististen huruhurukommenttien kritisointi on jokaisen brasilialaisen sydäntä lähellä. Galvão muunmuassa edelleen odottaa sitä aikaa, kun Adriano ja Ronaldo vielä juoksevat yhdessä nurmella höyhenen kevyinä ja suoltavat maaleja. Muut brassit pitäisivät heidät mieluummin favelassa grillailemassa rasvamakkaroita ja kittaamassa olutta.
Brasilialaiset jalkapallofanit eivät nauti mistään niin paljon kuin argentiinalaisten voittamisesta, varsinkin niiden kotikentällä. Taannoinen voitto oli täkäisille mieluisa, sillä Brasilia vahvisti sillä pääsynsä maailmanmestaruuskisoihin ja Argentiinan matkalippu epävarmistui entisestään.
Maailmanmestaruuskisoista puheenollen, minkäköhänlaiseen kaaokseen tämä maa ajautuu vuonna 2014, kun kisat pelataan Brasiliassa? Sehän on sanomattakin selvää, että Brasilia voittaa. Jos Jumala tahtoo, kuten tapana on sanoa.

Murehtiminen.

Etukäteismurehdinta. Joko olen siinä todella hyvä, tai sitten brasiliaiset syntyvät joku ihmeellinen siru päässään, joka estää kaikentyyppisen etukäteismurehdinnan. Olenkin päättänyt ottaa tulevan asuntoremontin peruskurssina opintielläni kohti brasilialaistumista tässäkin asiassa. Jo pelkkä remontin suunnittelu on tarjonnut aikamoiset kotiläksyt. Remonttireiska käväisi meidän kanssa asunnolla, ei merkinnyt mitään ylös, katseli paikkoja ylimalkaisesti, ja heivautti ilmaan hinnan, joka lähti halpuudessaan kyllä aika kauaksi maanpinnasta. Asunnon omistaja maksaa remontin, mutta sille on tarkka yläraja, ja nyt taistelen täysillä sitä murehdintaa vastaan, että pystytäänko budjettiin sisällyttämään kaikki tarpeellinen. Viisas mieheni vaan toistelee, että "deixa que eu me preocupo" eli jätä asia minun murehdittavakseni. Mutta murheenani on juuri se, että tiedän, ettei se sitä murehdi. Tuntuu siltä, että me suomalaiset luulemme, että mitä enemmän asioita murehdimme etukäteen, sitä varmemmin mikään ei mene pieleen.
Kaikkien hupaisinta tässä brasilialaisten murehdittomassa maailmassa on se, että asiat todellakin aina lutviutuvat parhain päin. Aika usein vasta viime tingassa, mutta mitäs väliä sillä on, kun ennen sitä kukaan ei ole jaksanut asian eteen murehtia.
Ahhh, ompa tässä taas oppituntia kerrakseen. Mutta tämän haluan oikeasti oppia, sillä ei ole mitään naurettavampaa kuin olla se ainoa Erkki, joka huolehtii asioista etukäteen. Suomessa se on joukkokokemus ja osa kollektiivista identiteettiä, mutta täällä sitä on asian kanssa ihan ypöyksin.

Blogi uuteen nousuun.

Nyt taytyy oikeasti ottaa itsea niskasta kiinni, muuten tama blogi näivettyy ennenkuin edes on paassyt kunnon kasvuikaan. Ajattelin samalla etta omaa rimaa on alennettava, ja alettava kirjoittamaan myos paljon arkisemmista asioista. Ei vaan aina jaksa odottaa niiden hienoimpien ajatusten ilmaantumista, varsinkin kun joskus niita ei vaan tule vaikka kuinka odottaisi.

Mielessa on pyorinyt viime aikoina asuntoasiat ja se heinakuun alusta lahtien alkanut tyonhaku. Yhta hakua tamanhetkinen elama, ja kovasti jo odotan sita vaihetta kun elama tuntuisi vahan staattisemmalta. No, asuntoasiat nayttaisi olevan onnellisesti siina pisteessa, etta uusi ihana koti on loytynyt, ja pienen rempan jalkeen muutto olisi edessa lokakuun loppupuolella. Tyonhaku sen sijaan jatkuu ja jatkuu....

Mistas Brasiliassa puhutaan talla hetkella? No, vaikka maailmalla eletaan taloudellista kriisia, taalla on poliitikkojen paat lyoty yhteen pohtimaan, mihin kaikkeen viime vuosien öljylöydöistä saatavat miljardit tulisi sijoittaa. Siis ongelma tuokin, ylimaarainen raha! Eri alojen ministerit tietysti puolustavat omaa aluettaan ja vakuuttelevat kuinka tieteen/koulutuksen/terveydenhuollon/urheilun/kulttuurin/teknologian/energiatuotannon/ympariston pitaisi saada kunnon pala kakusta. Lula myos painotti kuinka iso osa rahasta tulisi sijoittaa ulkomaille -tuottamaan lisaa rahaa. Rupesin miettimaan tata asiaa ihan humanistille simppelista nakokulmasta, taloustieteilijoista viis. Sen sijaan etta raha sijoitetaan maan rajojen ulkopuolelle tuottamaan LISAA rahaa, miksei Brasilia voisi kerrankin olla viisas ja sijoittaa kunnon naisen tavoin ITSEENSA. Se on kuin rahaa laittaisi pankkiin. Julkinen terveydenhuolto ja sairaalat kuntoon, kouluihin laadukas opetus ja virallinen minimipalkka 500 reaalista 1000 reaaliin. Voi harmi kun en ole tämän maan diktaattori!

Karnevaalitkin on lahestymassa ja virallinen ohjelma on jo julkaistu! Oma valmentautuminenkin on alkanut - sambatanssitunneilla! Ensimmaisen tunnin saldona oli havainto, ettei samba lähdekään jaloista, vaan korvien välistä!! Opettajana oli maailman parhaimman ryhdin ja säteilevimmän hymyn omaava muodokas mulattinainen, joka opetti etta sambaus lahtee upeasta ryhdista ja hymysta, jotka taas lahtevat ajatuksesta että "Olen erityinen!" Palasin tunnilta kotiin aivan selkää särkevän ryhdin kera ja kivan hymyn kera :) Taytyy olla tarkkana ettei ne karkaa arjen puserruksessa...

Ompelukoneen aiheuttama arvokriisi.

Mistakohan johtuu etta blogin elvyttaminen uuteen eloon kuukauden kestaneen, aivan fantastisen Suomi-loman jalkeen tuntuu niin mahdottoman ylivoimaiselta urakalta? Mene ja tieda..... Mutta vieläkin olen pienessä kulttuurikohmeessa, sillä paluu paratiisistä puurokattilaan ei ole koskaan helppoa, eikä kai kuulukaan olla.

No, kerrotaan alkuverryttelyna tarina ompelukoneesta, jonka sain vihdoinkin ostettua! Kumpa ompelukonesisaret Suomessa tietaisivat, millaiseen myllytykseen oma lapsoseni on joutunut. Minähän kuulun tahtomattani - ja aika usein tietamattani - sosiaaliluokkaan, johon EI KUULU OMPELUKONEET. Ja silla Sibelius. Ompelukoneisiin yhdistetaan ensinnäkin paaaaaljon tummempi iho, aivan toiset asuinkorttelit, aivan toinen koulutustaso ja aivan toinen silmienväri. Ensimmaisena jouduin selittamaan juurta jaksain kotijoukkueen kapteenille, miksi minun on aivan pakko saada ompelukone. Vaikka kyseessa ei ollut maailman kallein sijoitus, sekä kapteeni että lompakko näyttivät pelästyneiltä. Kun punnersimme kotikadun ylämäkeä ylös, mieheni kysyi puolivitsinä, onko minulla mitaan milla peittaa laatikkoa ettei naapurit ja muut kadunmiehet nakisi mita olemme kantamassa... hohhoijaaaaaa.

Seuraavaksi aloin kertomaan asiasta kodinhoitajille, omalleni joka kay lauantaisin seka mummolassa palveleville kahdelle herttaiselle tädille. Ilmeet olivat valokuvan arvoiset. "Sinä herttainen siniverinen prinsessa osaat muka käyttää ompelukonetta???!!" Ompelukone ja minä on yhdistelma joka lähes murskasi heidän elämänsä arvoperustukset. Voiko mihinkään totuuteen maailmassa enää luottaa?

Sitten alkoi kertominen ystäville. Miespuoliset alkoivat vitsailemaan: "Alatkos myymään housunpunttien lyhennyksiä 15 reaalilla? Mullois pari." Jotkut eivät edes uskoneet että asia on nyt vaan niin, että minulla on ompelukone jota osaan käyttää. Naispuoliset ihmettelivät, että missä pirussa olet oppinut sitä käyttämään?? Jo nyt on kumma.

Tänään luin artikkelin, jossa pitkän uran kehitysyhteistyössä tehnyt kotitalousopettaja saarnasi, kuinka kehitysmaissa tulisi panostaa kaiken muun ohella myös kotitalousneuvontaan. Emäntäkouluissa on läpi Suomen piskuisen historian opittu taloudellista ja kestävää kodinhoitoa ja moisia taitoja pitäisi kehittää myös köyhien maiden nuorten keskuudessa. Itse on tehty vaatteet ja opittu hoitamaan kotitaloutta niillä eväillä mitä kulloinkin on ollut tarjolla. Karmeaa ajatella, miten kauaksi oma sukupolvi (ainakin Riossa) on ajautumassa niistä kodintaidosta, joilla pärjää aina oli sitten työtön tai talvisota.

Ompelukoneeni on nyt aiheuttamassa pienen arvokriisin, sillä se nyt vaan ei käy että vaaleaveriköllä, sinisilmäisellä ja ylemmän keskiluokan korttelissa asuvalla nuorella, ylemmän korkeakoulututkinnon omaavalla naisella on ompelukone ja jota hän kaiken lisäksi vieläpä osaa käyttää. Se ei nyt vaan käy, ei tässä maailmassa.

Alotetaan taas uudestaan, vaikka lainauksella.

-- written by Max Ehrmann in the 1920s --

Go placidly amid the noise and the haste,
and remember what peace there may be in silence.

As far as possible, without surrender,
be on good terms with all persons.
Speak your truth quietly and clearly;
and listen to others,
even to the dull and the ignorant;
they too have their story.
Avoid loud and aggressive persons;
they are vexatious to the spirit.

If you compare yourself with others,
you may become vain or bitter,
for always there will be greater and lesser persons than yourself.
Enjoy your achievements as well as your plans.
Keep interested in your own career, however humble;
it is a real possession in the changing fortunes of time.

Exercise caution in your business affairs,
for the world is full of trickery.
But let this not blind you to what virtue there is;
many persons strive for high ideals,
and everywhere life is full of heroism.
Be yourself. Especially do not feign affection.
Neither be cynical about love,
for in the face of all aridity and disenchantment,
it is as perennial as the grass.

Take kindly the counsel of the years,
gracefully surrendering the things of youth.
Nurture strength of spirit to shield you in sudden misfortune.
But do not distress yourself with dark imaginings.
Many fears are born of fatigue and loneliness.

Beyond a wholesome discipline,
be gentle with yourself.
You are a child of the universe
no less than the trees and the stars;
you have a right to be here.
And whether or not it is clear to you,
no doubt the universe is unfolding as it should.

Therefore be at peace with God,
whatever you conceive Him to be.
And whatever your labors and aspirations,
in the noisy confusion of life,
keep peace in your soul.

With all its sham, drudgery, and broken dreams,
it is still a beautiful world.
Be cheerful. Strive to be happy.

Suomessa.

Aina Suomeen tullessani huomaan että olen aivan kasvanut aivan piloille Brasiliassa. Elän jossain mielikuvitusmaailmassa, nimeltään Brasilia, jossa kaikki ovat aivan liian ystävällisiä, huumorintajuisia, nauravia, hymyilevia ja auttavaisia. Todellinen maailma ei oikeasti ole sellainen, ja se tuppaa hieman yllättämään, kun matkaan mielikuvitusmaailmastani todellisuuteen.

Suomeen tulo palauttaa mieleeni myös sen, että olen unohtanut kokonaan, miten kylmä todellisuudessa on. Mielikuvitusmaailmassani on aina mukavan lämmin ilma ja sempä takia vaatteeni ovat aivan vääriä todellisuudessa elämiseen.

Jotain samaakin niissä kahdessa maailmassa on. Todellisuudessa (tai ainakin Helsingissä) kaduilla on ihan yhtä paljon roskia kuin mielikuvitusmaailmassani. On myös kerjäläisiä ja paljon ihmisiä joilla on ongelmia. Jotenkin saa olon tuntumaan kotoiselta.

taikasauva takataskussa ja yksi kadonnut kone.

Aamulla satoi painavia pisaroita. Uutinen kadonneesta lentokoneesta iski kylkiluiden väliin ja kovaa, sillä neljän päivän päästä on minun vuoro, samalla lentoyhtiöllä ja samalla reitillä. Kuinka monta kertaa minä ja niin monet ystäväni niin monen monta kertaa ovat lentäneet saman reitin ja samalla lentoyhtiöllä. Yhteys asioiden välillä shokeeraa. Todennäkoisyys sille, että joku itselleni rakas ihminen (tai jopa minä) olisi ollut kadonneessa koneessa pysäyttää eniten.

Vaikka virallista listaa matkustajista ei olla iltaan mennessä tiedotettu, täkäläiset sivut ovat jo julkaisseet 50 brasilialaisen matkustajan nimet, monista on julkaistu jo valokuva, ammatti ja matkan tarkoitus. On muun muassa häämatkalaisia, yliopiston opettajia, kansainvälisten yhtiöitten johtajia, duunareita, laulaja, toimittaja, poliitikon avustaja, meritutkija ja jopa Rion kansallisteatterin orkesterin entinen johtaja. Kunnon draaman ainekset. Ihmisiä, joiden tarinat täyttävät lehtien sivut, televisiokananat ja radioaallot. Kukaan ei juuri nyt mieti, kuinka paljon ihmisiä kuolee tässä kaupungissa harhaluoteihin. Ne sadat ihmiset, jotka mainitaan lehtien sivuilla vain nimettöminä uhreina.

Eniten tässä tragediassa on häkellyttänyt tarinat niistä, jotka syystä taikka toisesta eivät nousseet tuohon koneeseen. Muun muassa yksi mies oli tyypilliseen brasilialaiseen tapaan lähtenyt lentokentälle aivan liian myöhään. Pakotti taksimiehen kaahaamaan kuin raivopää ja seurauksena oli mikäs muukaan kuin kunnon kolari ja lennolta myöhästyminen. Tajuttuaan myöhemmin, miten onnekkaasta tapahtumasta oli kyse, mies oli purskahtanut itkuun, etsinyt taksimiehen käsiinsä ja luvannut ostaa hänelle uuden auton.

Miten mahtava ja sanoinkuvaamaton täytyykään olla tunne siitä, kun täysin vieraat ihmiset puuttuvat elämäämme kuin jollain taikasauvalla ja estävät tragedian, jonka olimme tietämättämme merkanneet kalenteriin. Onhan elämää kiva suunnitella eteenpäin, mutta taikasauvoja kannattaa kunnioittaa, ei koskaan tiedä milloin moinen heiluu oman nenän edessä.

Ne 200 kanavaa.

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten viime aikoina on tullut katottua televisiota, ja paljon. Osasyyna on tosin viikonlopun mittainen kuumeileva flunssa, jolla oli helppo perustella liiallinen töllötys.

Mitas televisiosta on nähty:

1. Ferrarin kokoaminen jokaista vaihetta myoten. (Ja ferrarin nahkasisustuksien pikkutarkkaan leikkaamiseen kaytetaan fiskarsseja!!!)

2. Dokkari afrikkalaisten timanttien kaupankayntiin liittyvasta vakivallasta ja rikollisuudesta. (Ja siihen loppui haikailuni yhden timantin saamiseksi vihkisormukseeni.)

3. Tositarinoihin perustuva elokuva Hutujen ja Tutsien keskinäisestä verilöylystä Ruandassa. (järkyttävä tarina YK:n avuttomuudesta.)

4. Amerikkalainen pinnallinen keskusteluohjelma aiheesta "Miten estää kouluampumiset?".
("You have 5 min to tell us about your daughters death in the Columbine and then we'll go on a comercial brake.")

5. Dokumentti kengurujen arkielämästä.

6. Dokumentti keskiajalla käytetyistä kidutusvälineistä. (psykiatrien hullut päivät, asiakkaita joka hallinnossa)

7. Elokuva miehestä joka ajoi päältäajettavalla ruohonleikkurilla 500km vanhaa veljeä tapamaan.

8. Dokumentti maailman vaarallisimmista käärmeistä ja miten niiden myrkyt vaikuttavat. (Hups, koko käsi luineen päivineen muuttui kudosnesteeksi parissa päivässä!)

Televisiosta pursuaa tietoa niin etta aivosolut sambaavat. 200 kanavalla on ihan selvä addiktoiva vaikutus, Discoveryt ja National geographyt lähettävät aivan liian mielenkiintoisia dokkareita uteliaalle ihmiselle. Onneksi ensi viikolla otetaan tuulta siipien alle ja lennetään Suomeen kanavia karkuun. Huh.

Pieni ihminen vs. markkinavoimat

Täällä on markkinavoimille annettu pikkusormi, sitten käsivarsi ja no, menkööt loputkin. Kuluttajansuojalaki?? Taitaa se jossain kirjahyllyssä pölyttyvässä opuksessa olla präntättynä.

Mutta kuten kunnon kilpailuun kuuluu, paras voittakoon, ja ainakin eilen se oli kuluttaja!! Nimittäin meillä on ollut 3 kuukauden ajan ongelmia digiboksin kanssa. Signaali katkeilee, esimerkiksi jalkapallon katselusta ei tule mitään kun kulmapotkusta näkee vain alun vauhtiaskeleet ja seuraavaksi hurrauksen, bittitaivas ahmaisi loput. Sama yhtiö tarjoaa myös lankapuhelimen ja netin, jotka toimivat lähes moitteettomasti. Mutta silti, valituksen paikka.

Tässä maassa on oltava sinnikäs, mikäli aikoo yksinään voittaa taistelun isoa, lähes monopoliasemassa olevaa kanavayhtiötä vastaan. Mieheni oli soitellut heille aikaisemmin jo kahteen kertaan , huonolla taktiikalla: ne kaksi puhelua päättyivät siihen, että mieheni lähetti heidät tunkemaan asioita sinne minne aurinko ei paista. Ei hyvä. Ystävällinen asiakaspalvelija oli tarjonnut 3 euron alennusta 70 euron laskuun.

Kolmannella kerralla mieheni tajusi kuinka pitkälle on mentävä. Nimittäin asiakaspalvelun strategia on kunnon sotataktiikkaa: ensiksi lähetetään tulilinjalle ne puupäät, jotka eivät tiedä mistään mitään ja yrittävät väsyttää asiakkaan turhilla kysymyksillä ja aikaavievällä jutustelulla.
Kunnon uhkailu ja puhelu siirtyy raskaammin varustetulle sotilaalle. Siinä vaiheessa asiakkaan on oltava päättäväinen ja vaatia sopimuksen päättämistä ja kertoa, kuinka huonosta palvelusta on kyse.

Jaaha, "nyt juuri näenkin tästä koneelta että me voisimme tarjota teille parempaa nettiyhteyttä ilmaiseksi". EI. Nyt on oltava tiukkana: "En halua, haluan eroon tästä firmasta, nettinopeus ei poista sitä tosiasiaa etta 3 kk ajan palvelu on ollut hävettävän huonoa. Ja itse asiassa haluan lopettaa myös firmani sopimuksen teidän kanssa." Pieni valehtelu ei ole haitaksi, päinvastoin!

Asiakaspalvelija heittää vielä pelotteen: "No, alan nyt kirjoittamaan tätä lopettamissopimusta" toivoen, että asiakas ei ollut tosissaan ja pelästyisi. Siihen kuuluu vastata: "No HYVÄ!"

Jaaha, puhelu täytyykin yllättäen siirtää seuraavalle, vielä raskaammin aseistetulle.
"Hyvä asiakas, olemme erittäin pahoillamme. Me voisimme tarjota teille seuraavat 3 kuukautta puoleen hintaan, ja antaa ilmaiseksi kaikki 200 kanavaa, sekä maksulliset elokuvakanavat sekä nostaa nettinopeus 6 gigaan ilmaiseksi".

Nyt on oltava erittäin kovana. " Ei, haluan teistä EROON, mitä lauseen kohtaa et ymmärrä??!!!" Asiakaspalvelija pelästyy ja siirtää puhelun heti seuraavalle, ilmeisesti apinalauman johtajalle.
"Hyvä asiakas, jos todella haluatte siirtyä toiselle palveluntarjoajalle, me lupaamme tarjota kilpailevan yrityksen tarjouksen puoleen hintaan ja lisäksi siihen päälle ilmaiseksi 200 kanavaa ja nopea nettiyhteys."

Mieheni jatkaa heidän kiduttamistaan: "Pieni hetki, minun täytyy konsultoida vaimoani", ja antaa asiakaspalvelijaparan täristä puhelimessa hieman pidempään.

"No selvä, lupaan olla teillä seuraavat 3 kuukautta luvattujen alennuksien kera ja jos palvelu ei parane, haluan sopimuksen päättyvän välittömästi".

Asiakaspalvelija sai vielä sanottua: "No 3 kuukaudenkin jälkeen haluamme edelleen tarjota puolet kilpailevan yrityksen tarjouksesta."

Jaaa-a, mitä sanoinkaan täkäläisestä asiakasystävällisestä kulttuurista? Asiakas on aina oikeassa, mutta taktiikka pitää olla hiottuna, niinkuin missä tahansa sodassa!