Maailman kaunein kaupunki.

Kipusin kauniina sunnuntaina Rion korkeimmalle nyppylälle, nimeltään Pico da Tijuca. 2o minuuttia puskettiin autolla sademetsän keskelle, ja sen jälkeen puolisentoista tuntia nousua pitkin pieniä sademetsän polkuja. 900 metrin korkuiselta nyppylältä avautui 360 asteen verran aivan henkeäsalpaavia maisemia! Heräsin taas huomaamaan, kuinka Rio on todellakin nimensä veroinen kaupunki, "cidade maravilhosa", eli "haltioittava kaupunki" (suoraan sanakirjasta).
Miljoonakaupunkia syleilee valtavat sademetsät, vuoret, valtavat kalliokivet, järvi ja meri. Puhumattakaan vuorenhuipulla seisovasta Jeesus-patsaasta. Tai auringosta.
Veikkaan, että joutuu aika kauan etsimään, jotta löytäisi maailmasta toisen kaupungin, joka olisi visuaalisesti yhtä vaikuttava yhdistelmä suurkaupungin kerrostaloja, vettä, metsää ja kallioita.

Jaa-a, melkein neljä vuotta siihen meni, että kotiuduin oikeasti Rioon ja aloin olemaan ylpeä uudesta kotikaupungistani. Ja nykyään en osaa edes sanoa, kummasta olen ylpeämpi, kaupungista vai sen asukkaista.

Hautaaminen, osa 2

Tästä hautausperinteestä on kirjoitettava muutama rivi lisää, sen verran mieleenpainuva oli itse hautauspäivä.
Viisas mieheni jälleen kerran auttoi naista mäessä nähtyään ulkomaalaisen taas pyörittelevän silmiään: "Me brasilialaiset olemme elämään keskittyvä kansa. Kuolema ja siihen liittyvät rituaalit eivät ole niin tärkeitä.". Olen ihan samaa mieltä oltuani hautajaisissa, joissa Luis Buñuel olisi voinut laittaa kamerat pyörimään ja saanut seuraavaan elokuvaansa hyvää materiaalia. Suomalaiseen juhlavuuteen ja hartauteen tottuneelle brasilialaisiin hautajaisiin kannattaa asennoitua vähän niinkuin kävelyreissuun Cobacabanan rannalla: mitä tahansa voi tapahtua. Oikeastaan se on toisaalta ihan hienoa, että hautausmailla on elämää siinä missä kadullakin. Ollaanhan me niitä samoja ihmisiä sielläkin.

Itse siunaustoimitus sinänsä oli harras, vaikkakin "kappeli" oli iso toimistorakennus jossa oli hälinää, ihmisiä, monta siunaushuonetta ja monta siunattavaa. Mutta sitten, missäs on arkunkantajat? Ei missään, odotellaan. No, ei muutakun suvun kolme ainoata miestä kahvoihin ja seurakunnan kahvinkeittäjä neljänteen. Arkku saatiin ulos kappelista, kunnes piti nousta tavarahissillä hautausmaan ylärinteelle. Kun hissiä ei vaan tullu, niin eikös arkku laiteta kappelin rappusille siksi aikaa. Siinä hissiä odotellessa on muiden vuoro: omaisille yritetään myydä kukkia, jaetaan lentolehtisiä, kerjätään rahaa. Mikseivät saman tien yritä myydä nenäliinoja?

En tiedä miksei suvun miehen jaksaneet sen enempää, joten ylhäällä vislailtiin taas uusia kantajia, ja arkkua laskettiin johonkin kannonnokkaan siksi aikaa kun odoteltiin. Ja todellakin, siellä melkein oli kannonnokkia, sen verran hylätyltä koko paikka näytti. Kasvit olivat vallanneet käytävät, juuri kenenkään haudalla ei ollut edes nimiä.

Kyseessä on sukuhauta jonne on jo haudattu sisaruksia ja muita suvun jäseniä. Ihmettelin mitä olivat kuusi reilun kokoista muovista, rähjäistä ja rikkinäistä muovilaatikkoa haudan vierellä mutta tajusin kun appiukkoni tokaisi iloisesti : "katsokaas, koko katras siinä koolla, uudelle tulijalle on hyvää seuraa tarjolla!" Sieltä jopa yksi luukin vähän pääsi heiluttamaan kun yhden laatikon kansi irtosi hautausmaanpoikien HIEMAN kovaotteisessa käsittelyssä.

Joo, siinä voisi kyllä olla jonkinmoisen kurssituksen paikka: työpaikkana hautausmaa. Vienkö roskapussia vai arkkua? Pyydänkö omaisilta työni tehtyä tippiä? Laskenko maahan arkkua vai ankkuria? Menenkö työpaikalle rikkinäisissä ja likaisissa vaatteissa vai yritänkö löytää kaapista jotain vähemmän reikäistä?

Mutta tulin siihen tulokseen että täällä todellakin keskitytään täysillä elämään ja se on paljon tärkeämpää kuin hautauskäytännöt, ja kuolema ylipäätään.

Pikahautaamisesta.

Sain hiljattain ensikosketuksen brasilialaiseen kuolemaan. Saimme tiedon mieheni isotädin kuolemasta ollessamme taksissa matkalla palauttamaan uunituoretta gradua. Siihen loppui se juhlinta. 91 vuotiaan altzheimerin kokonaan jäytämän tädin fyysinen poismeno ei sinänsä ollut hänelle itselleen kova pala. Keho ei vaan yksinkertaisesti jaksanut enää hengittää. Kroppa oli jaksanut toimia monta pitkää vuotta sen jälkeen kun pääkroppa sanoutui irti yhteistyöstä.

Hurjaa tarinassa on se, että 91 vuotias täti asui 84 vuotiaan siskonsa, mieheni isoäidin luona, joka on myös joutunut antautumaan herra Altzheimerin edessä. Sempä takia hän on jo monta kertaa unohtanut siskonsa kuoleman. Ajatella, hän joutuu vastaanottamaan päivän aikana monta kertaa suru-uutisen rakkaan siskon poismenosta. Uskomatonta, miten meidän elämän järjellisyys perustuu niin paljon muistin varaan ja miten vaikeaksi elämä muodostuu, kun ympärillä kaikki muuttuu uudeksi ja vieraaksi.

Brasilialaisten nopeus kuoleman äärellä on jopa yllättävän tehokasta. Vainaja haudataan kaikkine lainmukaisine ja katolilaisine seremonioineen alle kolmessa päivässä, mutta esimerkiksi pysyvää oleskelulupaa pitää odottaa kolme vuotta. Kun on tosi kyseessä, niin byrokratian rattaat alkavat näemmä pyörimään kuin pesukoneen rumpu! Tottakai omaiset joutuvat hakemaan kaikennäköisiä lappuja sieltä ja leimaamaan tuolla, mutta katolilaiset hautaavat vainajansa enintään kolmen päivän sisällä poismenosta. Isotädinkin kohdalla saatiin hautajaisia siirrettyä poikkeusluvalla kolmannelle päivälle, jotta Lontoossa asuva ainoa poika ehtisi hautajaisiin.

Ja sitten Rion hautausmaiden todellisuuteen. Mummo olisi halunnut lähteä iltapäivällä kappeliin istumaan siskonsa vierelle päivää ennen hautajaisia. Mutta favelat ovat tuttuja myös hautausmaiden naapureina. Sempä takia poliisit suosittelevat, ettei hautojen vierellä viivyttäisi pitkään, tai mikäli mahdollista, ettei haudoilla edes vierailtaisi. Vainajat saavat maata rauhassa, mutta omaiset saattavat helposti päästä rahoistaan. Mummolle selitettiin, kuinka vaarallista olisi pitää siskolle seuraa, joten parempi jäädä kotiin.

Jälleen kerran hämmästelen, miten kaikki suhtautuivat väkivallan läsnäoloon niin luontaisella keveydellä. Mummokin. Ja miten köyhä sitä pitää oikeasti olla, että haluaisi ryöstää kyynelehtivän mummosen vierailemassa siskonsa haudalla?

Aidan toisella puolella.

Nappasin taksin kadulta mennäkseni hoitelemaan viisumiasioita. Taksikuskin uteliaisuus (niinkuin niiiiiiiiin monen muunkin ventovieraan missä vaan milloin vaan) ei antanut periksi, ja hänen oli ihan pakko kysyä mistä olen kotoisin. "Suomesta?? Sinä hullu nainen, olet jättänyt ensimmäisen maailman ja tullut tänne kolmanteen asumaan!! Oletko ihan kahjo?? " Eikä muuten ole ensimmäinen kerta kun kuulen tuon. Oulussa asuva kolumbialainen ystäväni on sanonut, että siellä päin hänenkin valintojaan ihmetellään ääneen "Miksi ihmeessä sinä tulit tänne autioon, yksinäiseen ja kylmään maahan sieltä trooppisesta paratiisista?".
On se niin kumma kun ruoho on muka niin vihreää aidan toisella puolella. Tosin tämä on ymmärrettävästi myös sosiaaliluokkakysymys. Yksissa juhlissa eräs asianajana oli vakuuttunut siitä, että vanhempieni pitäisi ehdottomasti muuttaa tänne. Rioa parempaa paikkaa kun ei maailmasta löydy.

Huomasin silloin, että on niin paljon kivempaa kuulla ihmisten kehuvan omaa kotipaikkaansa. Ja sen sijaan että leimauduin hulluksi, sain mukavan tovin verran kehua Rioa yhdessä asianajan kanssa. Joka ikisessä maailman risteyksessä asuu ihmisiä, jotka pitävät kotipaikkaansa maailman parhaana. Tekisi ihan mieli julistaa oman kotipaikan kehumiskampanja!

Tottakai otan sen imarteluna, että Suomesta luopumista pidetään hulluuden merkkinä, mutta kolmannessa maailmassa on meille ensimmäisen edustajille niin mahottomasti opittavaa. Tekisi niin hyvää taksikuskeillekin huomata se.

Toukokuun ensimmäisen päivän paatos.

Sikaflunssa pistää taas miettimään, miten kummallisessa maailmassa sitä saakaan asua. Olenko jotenkin outo, kun en vaan millään ymmärrä, miksi tässä pitäisi alkaa hötkyilemaan muutaman sadan sairastuneen takia? Vietin eilistä vappua (jota täällä ei muuten tunneta) erään ystäväni äidin kaveriporukan kanssa. Yhden varakkaan porukassa olleen rouvashenkilö sikaflunssa oli saanut aivan varpailleen. Hän oli jo palkannut itselleen henkilökohtaisen virusasiantuntijan, jonka kuuluu raportoida hänelle päivittäin, missä virus kulkee ja hyvässä lykyssä kenties ilmoittaa riittävän ajoissa, milloin moinen koputtaa omaan kotioveen. Hohhoijaaa. (On sinänsä hyvä että rikkaat laittavat rahaa kiertämään ostellen mitä hölmöimpiä palveluita ja tukien maan taloutta!)

Rupesin miettimään tätä sikaflunssaa hieman toiselta kantilta, minä kun rakastan provosointia. Kävin katsomassa tuolta sivulta: http://www.avert.org/worldstats.htm missä mennään erään toisen leviävän taudin kanssa, josta ei juurikaan hermoilla uutislehtien sivuilla. 25 miljoonaa ihmistä on kuollut aids:iin sitten vuoden 1981. Tuoreimmat tilastotiedot ovat vuodelta 2007 jolloin vahvistettiin ainakin 2,5 miljoonaa uutta tartuntaa. Kehitysmaissa 9.7 miljoonan ihmisen elämä on aids-lääkkeiden varassa ja näistä vain 2.99 miljoonalla on mahdollisuus hankkia niitä. Näitä lukuja miettiessä en oikein jaksa innostua edes lukemaan uutisia influenssa A:n "voitokkaasta" maailmankiertueesta. Joskus tekee mieli huokailla maailman tekopyhyyden edessä. Länsimaiden niistely ja kurkkukipu kun tuntuu olevan niin paljon vakavampi asia kuin kehitysmaiden miljoonien ihmisten sairastuminen tai kuoleminen aids:iin. Puhumattakaan siitä, miten paljon länsimaiden piikkiin menee kehitysmaiden kehittymättömyys. Ai ai, 1. toukokuuta on hyvä päivä maailman torumiselle. Eihän maailmaa pelastettua saa, eikä se varmaan ole tarkoituskaan. Monet kun luulevat telluksen olevan kertakäyttötuote.

Sikamaisesta epidemiasta yritetään luoda länsimaiden rakastamaa draamaa, jossa - mikä parasta - he saavat itse olla pääosissa! Kehitysmaiden kuolemiset kun ei suurelle yleisölle myy, oli tauti melkeimpä mikä tahansa.

Pastellinsävyinen totuus.

Muistan kuinka ennen häitä (loistava) pappimme pyysi meitä kirjoittamaan elämästämme hänelle. Tuleva mieheni kirjoitti, kuinka meidän kulttuureitamme yhdistää ainakin yksi asia: ehdottomuus. "Luulen, että suomalaiset ovat ehdottomia joustamattomuudessaan ja brasilialaiset joustavuudessaan.( "Creo que el brasileño es rigurosamente flexible y el finlandés rigurosamente inflexible.") Onkohan näin? Ainakin jos suomalaisia ja brasilialaisia on verrattava keskenään, niin allekirjoitan väitteen. Mitä on sitten se ehdoton joustavuus? No sehän on tietenkin sitä, että kaikki (ja siis tässä tarkoitan siis melkein ihan kaikkea) on neuvoteltavissa. Totuudesta parkkisakkoihin ja kaikki niiden väliltä.

Perusehdottomana suomalaisena - joka siis olin ENNEN - olen ollut melkoisessa elämänkoulussa Brasiliassa. Asiat eivät vain ole niin tai näin, vaan ne ovat niin, näin tai noin -ihan riippuen tilanteesta. Brasilialaiset ovat niin juurtuneita hetkessä elämiseen, että heiltä on aivan turha odottaa sitoutumista menneisyyden tapahtumiin tai tulevaisuuden suunnitelmiin. Ja mikäpä siinä, olen tajunnut mikä valtava vapaus ja stressittömyys liittyy siihen, että saa keskittyä elämään hetkessä ja heivata hiiteen huolet tulevaisuudesta ja menneisyyden murheet.

Mutta kyllä täällä tulevaisuudestakin välitetään. Se toimii mainiona hetken piristäjänä. Tulevaisuutta nimittäin käytetään hyväksi kaiken kivan, iloisen ja mukavan suunnitteluun. Ja hahaa, tässä kohtaa suomalainen painaa taas totuusnappulaa, kirjoittaa kalenterin täyteen ja jää innolla odottamaan. Mutta brasilialainen ei. (Tuskin edes omistaa kunnon kalenteria). Brasilialainen keskittyi vain nauttimaan täysillä siitä ajatuksesta, mitä tulevaisuudessa VOISI tapahtua. Sitä, tapahtuuko asiat vai ei, ei juurikaan kannata miettiä kun eihän elämästä koskaan tiedä. Kyllä asiat aina lutviutuu.

Viisas mieheni sanoi aikoinaan, että mikäli suunnitelmissani on pysyä täysjärkisenä Brasiliassa, täkäläinen todellisuus on nähtävä pastellinsävyissä. Mikäli tätä yhteiskuntaa katselee suomalaisen totuuteen tottunein silmin, eteen aukeaa aika karua todellisuutta: räikeätä väkivaltaa, köyhyyttä, kurjuutta, lainvastaisuutta, epätasa-arvoa, rotusyrjintää, luonnon saastumista eli ilmiöitä, joita ei hyvin mielellään mieti jokaikisellä aamiaisella tai aina ennen nukkumaanmenoa. Pieni jousto totuuden suhteen tekee sydämelle hyvää, sillä Brasiliaa ei vaan saa parannettua yhdessä yössä, vaikka kuinka haluaisi. Pastelliliidut ovat siis pelastaneet yöuneni ja aamiaiseni.

Brasilialainen jousto näkyy ennenkaikkea arkipäivän neuvotteluissa, joissa voi saada ylipuhuttua itsensä pulasta kuin pulasta. Minä kutsuisin sitä systeemiksi, joka palvelee nimenomaan käyttäjiään. Elämässä tulee usein tilanteita, joissa on joustettava, joissa inhimillinen tekijä on otettava huomioon ja siinä brasilialaiset ovat ehdotonta eliittiä. Olen oppinut arvostamaan suuresti tätä käyttäjäystävällistä neuvottelukulttuuria, sillä se tekee elämästä niin paljon stressittömämpää ja vähentää turhia huolia. Tiukan paikan tullen ei tarvitse kuin laittaa naama asentoon, jossa kyynel on melkein tippumaisillaan, huokailla raskaasti, osoittaa katumusta mutta myös päättäväisyyttä siitä, että inhimillinen tekijä huomioonottaen minä olen oikeassa. Ja naps, asiat lutviutuvat! Mikä mahtava tunne onkaan, kun minua on ymmärretty ja minun vuokseni joustetaan! Vastaavasti eteen tulee myös tilanteita, jolloin minä olen velvoitettu joustamaan ja ymmärtämään. Ja mikä parasta, neuvottelukulttuuri lisää ihmisten välistä kanssakäyntiä, yhteisöllisyyttä, kehittää arviointikykyä ja pakottaa miettimään asioita muidenkin näkökulmasta.

Jalkapallosta.

Jalkapallo. Tuo urheilulajien kuningas. Tunnustan että hurahdin Brasiliassa jalkapalloon. Ehkä aviomiehen puolelta tulleen pienen painostuksen takia, mutta nyt olen vakuuttunut siitä, että jalkapallon seuraaminen on osa onnellista elämää, ainakin Brasiliassa.
Viime keskiviikkona huomasin fanitukseni siirtyneen seuraavalle vakavuuden tasolle. Huomenna pelattavan finaalin lippuja varten laitoin herätyskellon soittamaan auringonnousun aikoihin, ja lähdin lähes kahdeksi tunniksi jonottamaan lippuja! Paikkani huomiseen tunteita nostattavaan loppuotteluun on taattu! Vastakkain tulee olemaan Botafogo ja Flamengo ja Botafogon voittaessa stadionilta lähdetään osavaltion mestaruuspokaali kainalossa!

Jalkapallo on täällä massojen harrastus, taisin sen jo joskus aikaisemmin mainitakin. Stadikalle mennään huutamaan, hyppimään ja laulamaan, ja ennenkaikkea tuulettamaan tunteita. Siellä saa raivota, iloita, suuttua ja pelätä koko rahan edestä. Ja se on tässä intohimoisessa harrastuksessa ehdottomasti hauskinta. Nautin myös suunnattomasti siitä, että saan vetää päälleni samanlaisen paidan kuin tuhansilla muillakin, unohtaa itseni kokonaan hetkeksi ja yhtyä joukkojen sieluntilaan, jossa kaikki haluavat yhtä ja samaa:maalia. Siinä hetkessä ei tarvitse miettiä syntyjä syviä, saati sitä sattuuko loukkaamaan jotakuta räiskyvillä tunteillaan. Pelin päätyttyä riisutaan haarniska, ja elämä jatkuu kuten ennenkin.

Sen lisäksi riolaiset rakastavat puhua jalkapallosta. Eikä sillä niin väliä pitääkö siitä erityisemmin tai käykö katselemassa otteluita stadikalla, mutta kaikilla on lempijoukkueensa.
Se kuuluu ikäänkuin peruskalustona täkäläiseen identiteettiin. Se, miten jalkapallojoukkueet valikoituvat on sen verran mystinen aihe, etten voi näin pinnallisessa blogitekstissä siihen edes sörkkäistä. Minua tosin nauratti, kun eräs ystäväni sanoi taannoin vakavalla naamalla, että häntä ihan oikeasti pelottaa, ettei hänen nyt 3-vuotiaasta pojastaan tule Botafogon kannattajaa.
Kaikkensa hän on tehnyt, ostanut pelipaitoja, opettanut laulamaan kannustuslauluja, ostanut botafogo-pallon ja seuran maskottileluja sekä vienyt seuran päämajaan lastentapahtumiin mutta riski on silti olemassa.

Kuinka monen monta hauskaa keskustelua olenkaan käynyt ties kuinka monessa baarissa nimenomaan jalkapallosta puhuen. Jalkapalloseurat eivät ole vain pelipaidan värejä tai kannustuslauluja, vaan niillä on identiteettinsä, satavuotinen historiansa ja siihen päälle miljoona vitsiä muista seuroista. Jalkapallosta puhuminen ei todellakaan ole täällä yksinomaan miesten maailma. Aihe innostaa ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Jalkapallon kautta voi myös oppia yhteiskunnasta. Rion neljä suurinta joukkuetta on jaettu jopa sosiaaliluokittain: Flamengo on alimpien sosiaaliluokkien joukkue, varsinainen massojen yllyttäjä, Vasco on työläisten seura, Fluminense rikkaitten kannustama ja Botafogolle on jäänyt taiteilijat, taikauskoiset ja kulttuurihörhöt. Tietysti nämä rajat on nykyään häilyviä, mutta siitä huolimatta osa sitä sosiaalista maailmaa, joka joukkueisiin mielikuvien tasolla yhdistetään. Kannustajien sosiaaliluokista on tehty täällä jopa tutkimuksia, jotka suurinpiirtein tukevat edellämainittua.

Olen vienyt jo monia luonani vierailleita suomalaisia Botafogon peliin upealle Maracanãn stadionille. Voisin jopa ylpeänä sanoa, ettei yhdelläkään riolaisella joukkueella ole niin intohimoista kannustusjoukkoa Suomessa kuin Botafogolla! Täkäläinen jalkapallokuume taitaa olla tarttuvaa, eikä syystä: kenelle tahansa tekee hyvää käväistä välillä tunteiden äärirajoilla, unohtaa itsensä hetkeksi ja nähdä maailma ....musta-valkoisena!