Toukokuun ensimmäisen päivän paatos.

Sikaflunssa pistää taas miettimään, miten kummallisessa maailmassa sitä saakaan asua. Olenko jotenkin outo, kun en vaan millään ymmärrä, miksi tässä pitäisi alkaa hötkyilemaan muutaman sadan sairastuneen takia? Vietin eilistä vappua (jota täällä ei muuten tunneta) erään ystäväni äidin kaveriporukan kanssa. Yhden varakkaan porukassa olleen rouvashenkilö sikaflunssa oli saanut aivan varpailleen. Hän oli jo palkannut itselleen henkilökohtaisen virusasiantuntijan, jonka kuuluu raportoida hänelle päivittäin, missä virus kulkee ja hyvässä lykyssä kenties ilmoittaa riittävän ajoissa, milloin moinen koputtaa omaan kotioveen. Hohhoijaaa. (On sinänsä hyvä että rikkaat laittavat rahaa kiertämään ostellen mitä hölmöimpiä palveluita ja tukien maan taloutta!)

Rupesin miettimään tätä sikaflunssaa hieman toiselta kantilta, minä kun rakastan provosointia. Kävin katsomassa tuolta sivulta: http://www.avert.org/worldstats.htm missä mennään erään toisen leviävän taudin kanssa, josta ei juurikaan hermoilla uutislehtien sivuilla. 25 miljoonaa ihmistä on kuollut aids:iin sitten vuoden 1981. Tuoreimmat tilastotiedot ovat vuodelta 2007 jolloin vahvistettiin ainakin 2,5 miljoonaa uutta tartuntaa. Kehitysmaissa 9.7 miljoonan ihmisen elämä on aids-lääkkeiden varassa ja näistä vain 2.99 miljoonalla on mahdollisuus hankkia niitä. Näitä lukuja miettiessä en oikein jaksa innostua edes lukemaan uutisia influenssa A:n "voitokkaasta" maailmankiertueesta. Joskus tekee mieli huokailla maailman tekopyhyyden edessä. Länsimaiden niistely ja kurkkukipu kun tuntuu olevan niin paljon vakavampi asia kuin kehitysmaiden miljoonien ihmisten sairastuminen tai kuoleminen aids:iin. Puhumattakaan siitä, miten paljon länsimaiden piikkiin menee kehitysmaiden kehittymättömyys. Ai ai, 1. toukokuuta on hyvä päivä maailman torumiselle. Eihän maailmaa pelastettua saa, eikä se varmaan ole tarkoituskaan. Monet kun luulevat telluksen olevan kertakäyttötuote.

Sikamaisesta epidemiasta yritetään luoda länsimaiden rakastamaa draamaa, jossa - mikä parasta - he saavat itse olla pääosissa! Kehitysmaiden kuolemiset kun ei suurelle yleisölle myy, oli tauti melkeimpä mikä tahansa.

Pastellinsävyinen totuus.

Muistan kuinka ennen häitä (loistava) pappimme pyysi meitä kirjoittamaan elämästämme hänelle. Tuleva mieheni kirjoitti, kuinka meidän kulttuureitamme yhdistää ainakin yksi asia: ehdottomuus. "Luulen, että suomalaiset ovat ehdottomia joustamattomuudessaan ja brasilialaiset joustavuudessaan.( "Creo que el brasileño es rigurosamente flexible y el finlandés rigurosamente inflexible.") Onkohan näin? Ainakin jos suomalaisia ja brasilialaisia on verrattava keskenään, niin allekirjoitan väitteen. Mitä on sitten se ehdoton joustavuus? No sehän on tietenkin sitä, että kaikki (ja siis tässä tarkoitan siis melkein ihan kaikkea) on neuvoteltavissa. Totuudesta parkkisakkoihin ja kaikki niiden väliltä.

Perusehdottomana suomalaisena - joka siis olin ENNEN - olen ollut melkoisessa elämänkoulussa Brasiliassa. Asiat eivät vain ole niin tai näin, vaan ne ovat niin, näin tai noin -ihan riippuen tilanteesta. Brasilialaiset ovat niin juurtuneita hetkessä elämiseen, että heiltä on aivan turha odottaa sitoutumista menneisyyden tapahtumiin tai tulevaisuuden suunnitelmiin. Ja mikäpä siinä, olen tajunnut mikä valtava vapaus ja stressittömyys liittyy siihen, että saa keskittyä elämään hetkessä ja heivata hiiteen huolet tulevaisuudesta ja menneisyyden murheet.

Mutta kyllä täällä tulevaisuudestakin välitetään. Se toimii mainiona hetken piristäjänä. Tulevaisuutta nimittäin käytetään hyväksi kaiken kivan, iloisen ja mukavan suunnitteluun. Ja hahaa, tässä kohtaa suomalainen painaa taas totuusnappulaa, kirjoittaa kalenterin täyteen ja jää innolla odottamaan. Mutta brasilialainen ei. (Tuskin edes omistaa kunnon kalenteria). Brasilialainen keskittyi vain nauttimaan täysillä siitä ajatuksesta, mitä tulevaisuudessa VOISI tapahtua. Sitä, tapahtuuko asiat vai ei, ei juurikaan kannata miettiä kun eihän elämästä koskaan tiedä. Kyllä asiat aina lutviutuu.

Viisas mieheni sanoi aikoinaan, että mikäli suunnitelmissani on pysyä täysjärkisenä Brasiliassa, täkäläinen todellisuus on nähtävä pastellinsävyissä. Mikäli tätä yhteiskuntaa katselee suomalaisen totuuteen tottunein silmin, eteen aukeaa aika karua todellisuutta: räikeätä väkivaltaa, köyhyyttä, kurjuutta, lainvastaisuutta, epätasa-arvoa, rotusyrjintää, luonnon saastumista eli ilmiöitä, joita ei hyvin mielellään mieti jokaikisellä aamiaisella tai aina ennen nukkumaanmenoa. Pieni jousto totuuden suhteen tekee sydämelle hyvää, sillä Brasiliaa ei vaan saa parannettua yhdessä yössä, vaikka kuinka haluaisi. Pastelliliidut ovat siis pelastaneet yöuneni ja aamiaiseni.

Brasilialainen jousto näkyy ennenkaikkea arkipäivän neuvotteluissa, joissa voi saada ylipuhuttua itsensä pulasta kuin pulasta. Minä kutsuisin sitä systeemiksi, joka palvelee nimenomaan käyttäjiään. Elämässä tulee usein tilanteita, joissa on joustettava, joissa inhimillinen tekijä on otettava huomioon ja siinä brasilialaiset ovat ehdotonta eliittiä. Olen oppinut arvostamaan suuresti tätä käyttäjäystävällistä neuvottelukulttuuria, sillä se tekee elämästä niin paljon stressittömämpää ja vähentää turhia huolia. Tiukan paikan tullen ei tarvitse kuin laittaa naama asentoon, jossa kyynel on melkein tippumaisillaan, huokailla raskaasti, osoittaa katumusta mutta myös päättäväisyyttä siitä, että inhimillinen tekijä huomioonottaen minä olen oikeassa. Ja naps, asiat lutviutuvat! Mikä mahtava tunne onkaan, kun minua on ymmärretty ja minun vuokseni joustetaan! Vastaavasti eteen tulee myös tilanteita, jolloin minä olen velvoitettu joustamaan ja ymmärtämään. Ja mikä parasta, neuvottelukulttuuri lisää ihmisten välistä kanssakäyntiä, yhteisöllisyyttä, kehittää arviointikykyä ja pakottaa miettimään asioita muidenkin näkökulmasta.

Jalkapallosta.

Jalkapallo. Tuo urheilulajien kuningas. Tunnustan että hurahdin Brasiliassa jalkapalloon. Ehkä aviomiehen puolelta tulleen pienen painostuksen takia, mutta nyt olen vakuuttunut siitä, että jalkapallon seuraaminen on osa onnellista elämää, ainakin Brasiliassa.
Viime keskiviikkona huomasin fanitukseni siirtyneen seuraavalle vakavuuden tasolle. Huomenna pelattavan finaalin lippuja varten laitoin herätyskellon soittamaan auringonnousun aikoihin, ja lähdin lähes kahdeksi tunniksi jonottamaan lippuja! Paikkani huomiseen tunteita nostattavaan loppuotteluun on taattu! Vastakkain tulee olemaan Botafogo ja Flamengo ja Botafogon voittaessa stadionilta lähdetään osavaltion mestaruuspokaali kainalossa!

Jalkapallo on täällä massojen harrastus, taisin sen jo joskus aikaisemmin mainitakin. Stadikalle mennään huutamaan, hyppimään ja laulamaan, ja ennenkaikkea tuulettamaan tunteita. Siellä saa raivota, iloita, suuttua ja pelätä koko rahan edestä. Ja se on tässä intohimoisessa harrastuksessa ehdottomasti hauskinta. Nautin myös suunnattomasti siitä, että saan vetää päälleni samanlaisen paidan kuin tuhansilla muillakin, unohtaa itseni kokonaan hetkeksi ja yhtyä joukkojen sieluntilaan, jossa kaikki haluavat yhtä ja samaa:maalia. Siinä hetkessä ei tarvitse miettiä syntyjä syviä, saati sitä sattuuko loukkaamaan jotakuta räiskyvillä tunteillaan. Pelin päätyttyä riisutaan haarniska, ja elämä jatkuu kuten ennenkin.

Sen lisäksi riolaiset rakastavat puhua jalkapallosta. Eikä sillä niin väliä pitääkö siitä erityisemmin tai käykö katselemassa otteluita stadikalla, mutta kaikilla on lempijoukkueensa.
Se kuuluu ikäänkuin peruskalustona täkäläiseen identiteettiin. Se, miten jalkapallojoukkueet valikoituvat on sen verran mystinen aihe, etten voi näin pinnallisessa blogitekstissä siihen edes sörkkäistä. Minua tosin nauratti, kun eräs ystäväni sanoi taannoin vakavalla naamalla, että häntä ihan oikeasti pelottaa, ettei hänen nyt 3-vuotiaasta pojastaan tule Botafogon kannattajaa.
Kaikkensa hän on tehnyt, ostanut pelipaitoja, opettanut laulamaan kannustuslauluja, ostanut botafogo-pallon ja seuran maskottileluja sekä vienyt seuran päämajaan lastentapahtumiin mutta riski on silti olemassa.

Kuinka monen monta hauskaa keskustelua olenkaan käynyt ties kuinka monessa baarissa nimenomaan jalkapallosta puhuen. Jalkapalloseurat eivät ole vain pelipaidan värejä tai kannustuslauluja, vaan niillä on identiteettinsä, satavuotinen historiansa ja siihen päälle miljoona vitsiä muista seuroista. Jalkapallosta puhuminen ei todellakaan ole täällä yksinomaan miesten maailma. Aihe innostaa ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Jalkapallon kautta voi myös oppia yhteiskunnasta. Rion neljä suurinta joukkuetta on jaettu jopa sosiaaliluokittain: Flamengo on alimpien sosiaaliluokkien joukkue, varsinainen massojen yllyttäjä, Vasco on työläisten seura, Fluminense rikkaitten kannustama ja Botafogolle on jäänyt taiteilijat, taikauskoiset ja kulttuurihörhöt. Tietysti nämä rajat on nykyään häilyviä, mutta siitä huolimatta osa sitä sosiaalista maailmaa, joka joukkueisiin mielikuvien tasolla yhdistetään. Kannustajien sosiaaliluokista on tehty täällä jopa tutkimuksia, jotka suurinpiirtein tukevat edellämainittua.

Olen vienyt jo monia luonani vierailleita suomalaisia Botafogon peliin upealle Maracanãn stadionille. Voisin jopa ylpeänä sanoa, ettei yhdelläkään riolaisella joukkueella ole niin intohimoista kannustusjoukkoa Suomessa kuin Botafogolla! Täkäläinen jalkapallokuume taitaa olla tarttuvaa, eikä syystä: kenelle tahansa tekee hyvää käväistä välillä tunteiden äärirajoilla, unohtaa itsensä hetkeksi ja nähdä maailma ....musta-valkoisena!

"Laittaa jalkapallokengät naulaan" ja muita portugalinkielen kukkasia.

Viime aikoina olen miettinyt kovasti portugalinkielta ja sen suhdetta elamaan ulkomaalaisena. Kun muuttaa vieraaseen maahan, ulkomaalaisuus on alussa ennenkaikkea vieraita paikkoja, vieraita ihmisia ja niiden kummankin valloittamista. Sitten pikkuhiljaa paikat tulevat tutummiksi, enaa ei eksy saati tarvitse karttaa, lahimarketissakin jo morjestetaan. Vähitellen alkaa tutustumaan ihmisiin, saamaan uusia ystavia ja keräämään elämän reissuvihkoon monen monta yhteistä tarinaa, seikkailua ja elämystä. Sitten kun se paikallinen kielikin alkaa taipumaan omassa suussa tilanteessa kuin tilanteessa, alkaa elämässä olla aika lailla palaset kohdillaan. Mutta tässä kohtaa alkaa kiirastuleni ulkomaalaisena. Nimittäin vasta kun ymmartaa kielta tajutakseen kuinka paljon tajuaa, ymmärtää mitä on vielä tajuamatta.

Kieli on aivan uskomaton kulttuurin, mentaliteetin, historian ja tiedon lähde. Minulla on opintolistalla menossa jo neljäs vieras kieli (tosin kaikki edelliset eivät ole säilyneet kovalevyllä), mutta tällä kertaa kyse ei todellakaan ole vain kieliopista, kielen käyttämisestä, ymmärtämisestä tai ymmärretyksi tulemisesta. Kyse on elämisestä. Olen vasta taalla tajunnut, miten iso haaste on oppia elämään, tuntemaan ja kokemaan vieraalla kielellä.
Saattaa olla kohtalon ivaa, mutta kohdalleni on osunut maa, jossa kieli rehottaa kuin raeruoho ja sanakirjan saa useasti viskata iiron käkkärälle verbien merkityksiä selvitellessä. Voitte vain kuvitella kansan, joka rakastaa puhumista, vitsailee leikkisästi ihan mistä tahansa aiheesta ja keksii mitä uskomattomampia tapoja ilmaista asioita. Suu auki kuuntelen, kuinka "joku nielaisi sammakon ja päätyi potkaisemaan ämpäriä" tai "halasi ensin krokotiilia ja tukehdutti sitten hanhen" tai joku sanoo olevansa pantterin ystävä, antavansa keittoa ja maksavansa apinan keskellä normaalia kahvipöytäkeskustelua. Puhumattakaan esimerkiksi kaikista sävyeroista mitä tulee äänenpainoon, tai inho-diminutiivista, joka antaa sanalle aina yhden tai useamman lisämerkityksen. Ja siihen päälle laitetaan vielä kulttuurista ja pitkästä historiasta tulevat lisämerkitykset niin hohhoijaaaa, meikäläistä viedään kuin kuoriämpäriä! Mutta kielenopiskelu on hauska arkeen kuuluva haaste, joka laittaa aivosoluni sambaamaan iloisesti joka päivä. Ja toki olen paljon jo oppinut, muun muassa jos hommat menee päin mäntyä ne joko "tanssi", "sambasi" "sotkeentui tahmealla aineella" tai "antoi pehmeän".

Taidan muuten alkaa kääntämään suomen kielen kukkasia portugaliksi ja käyttämään niitä. Kenties joku päivä joku ulkomaalainen saa ihmetellä Brasiliassa että minkä ihmeen takia sitä mennään päin prinkkalaa. Ja sama toisinpäin, ehkäpä me ulkosuomalaiset voisimme kantaa kortemme kekoon ja tutustuttaa suomalaiset uusiin kielen kaunokaisiin. Esimerkisi sen sijaan että ollaan humalassa, voitaisiin ihan hyvin olla "pellen kädellä". Ja eläkkeellelähtö, senhän voi ihan hyvin sanoa otsikon lauseen tapaan. Vai olisiko Suomen kohdalla kenties parempi sanoa "luistimet"?

Netistä löytyy pitkiä listoja portugalin sanonnoista selityksineen:
http://pt.wikipedia.org/wiki/Lista_de_g%C3%ADrias

Malja elämälle!

Sain tänään yhden aivan mahtavan kutsun, joka jälleen kerran osoittaa tämän kansan mielikuvituksen rajattomuutta ja elämänjanoa. Eräällä uudella ystäväporukallani on yksi hauskimmista kuulemistani harrastuksista. Nimittäin he kerääntyvät joka sunnuntai Ipaneman rannalle katsomaan auringonlaskua ja juomaan lasin shampanjaa. Eikä sen kummempaa. Kuulemma antaa kummasti potkua uudelle viikolle, kun ahmii alle luonnonkauneutta ja kippistää ystävien kanssa shampanjaa arjessa jaksamiselle. Pidin ajatusta aivan mahtavana!! Tänään kävin ensimmäisella auringonlaskullani ja olo ei voisi olla parempi! Täytyy sanoa että meille kaikille tekisi hyvää silloin tällöin löytää arjesta hetki ja nostaa malja elämälle ilman sen kummempaa syytä. Joten turhamaisuus sikseen ja nyt kaikki ostamaan kuplivaa! Eikös se aurinko jo nouse, pysy taivaalla ja laskeudu Suomessakin näin kevään korvilla?

Lula ja talouskriisi.

Nyt se lopullinen totuus on selvinnyt humanistillekin. Nimittäin talouskriisistä. Brasilian lippua maailmalla heiluttava presidentti Lula tokaisi Englannissa vieraillessaan, että maailman talouskriisistä ovat vastuussa valkoihoiset, sinisilmäiset ihmiset. Jes, minäkin saan lusikkani tähän soppaan! Ja Lulan meni vielä varmistamaan, ettei kenelläkään jäisi epäselväksi, kuinka hömppelistä presidentistä on kyse sanomalla, ettei hän tunne ainuttakaan mustaihoista tai intiaanitaustaista pankkiiria. Voi herttinen sentään. Mutta tässä maassa kansamiehen Lulan tölväyksiin on jo totuttu ja jotenkin musta tuntuu, niinkuin Italiankin kohdalla, että täällä nautitaan, kun johdossa on henkilö joka nostattaa tunteita, lipsauttelee, provosoi ja hölmöilee kaiken maailman edessä. Lula on sentään toisella kaudellaan eikä ensimmäisen kauden hölmöilyt estäneet pestin jatkamista.
Lulan hölmöily tällä kertaa taisi paljastaa enemmän Brasiliasta kuin Lulasta. Paikallisissa uutisissa tuotiin esille kuvien kera mustia, juutalaisia, arabi ym pankkiireja ja talouden arvovaltaisia (ruskeasilmäisiä ja tummaihoisia) henkilöitä ympäri maailman todistaakseen, että Lulalla oli sylki tuonut suuhun mummani sanavarastoa lainatakseni "suttapaskaa". Sen sijaan karu totuus on se, ettei Brasiliasta löydy ainuttakaan mustaihoista pankkiiria, saati sitten intiaanitaustaista. Vai onkohan Lula sittenkin niin ovela kettu, että hän halusi hieman nostattaa pölyä ilmaan ja jälleen kerran antaa mustille tilan ja mahdollisuuden nostaa äänensä kuuluviin, niinkuin kävi tälläkin kertaa? Mene ja tiedä mutta antaa Lulan shown jatkua vielä pari vuotta.

Ikävä

Aina silloin tällöin se iskee, ja aina yhtä yllättäen. Nimittain ikävä. Sinänsä erikoinen sana, sillä tietääkseni maailmassa on vain muutama muu kieli, jossa moinen käsite ylipäätään on käytössä. Englannista sitä ei oikein löydy, eikä oikein espanjastakaan, mutta portugalinkielessä se sentään on, saudade. Vasta täällä olen alkanut ymmärtämään, kuinka hienosta sanasta onkaan kyse -enkä toki vain sen takia, etta Suomi on niin helevatin kaukana, että sitä ikävöi väkisinkin.

Brasiliassa saudade -sanaa kuulee käytettävän päivittäin. Jos esimerkiksi jonkun ystävän näkemisesta on kulunut muutama viikko, sieltä se lause tulee kuin kaupanhyllyltä : " Voi miten ikävä mulla on sua ollut!" tai "Olin kuolemaisillani ikävään!" Jaahas?! Samoin ikävästä puhutaan jo ennnenkuin sitä ehtii edes tuntemaan. Jos joku on lähdössä matkalle, on hyvä jo etukäteen sanoa, kuinka tulee ikävöimään sinua ja naapurin Erkkiä. Yleensä on myös soveliasta kirjoittaa matkalla ollessaan, kuinka ikävöi ystäviä ja perhettä. Kyllä on nostalgista porukkaa.

Aluksi näin perusteellinen ikävän läsnäolo arjessa tuntui hieman hassulta, mutta nyt, neljän vuoden jälkeen, uin kuin kala vedessä ja pidän ikävästä puhumista lähes itsestäänselvyytenä. Niin sitä oppii maan tavoille. 

Portugalinkielessä on myös keinonsa päästä eroon ikävästä. Se "tapetaan". Aina kun palaan tänne Suomiretkiltäni, täkäläiset ystäväni kysyvät: "noh, saitkos kaiken ikävän tapettua?" Ja yleensä saan, mutta aina sinne mielen nurkkiin jää jotain ja nopeasti kerääntyy uuttakin.

Kokonaan toinen juttu on sitten se ihan konkreettinen ikävä omaan kotimaahan. Sen kanssa kaikki ulkosuomalaiset joutuvat tekemaan jonkinlaisen näennäisen aselevon. Oma aseleponi keskeytyy aina silloin tällöin, ja aina yhtä yllättäen. Joskus saatan kulkea kaupan ohi, jossa olen ollut äitini kanssa kokeilemassa mekkoja, tai käydä ravintolassa, jossa olin syönyt rakkaan suomalaisen ystäväni kanssa illallisen. Tämä kaupunki alkaa olla täynnä paikkoja, jotka kertovat ja muistuttavat jollain tavalla Suomesta ja rakkaista suomalaisista. Mutta onneksi olen täällä, ikävän luvatussa maassa, jossa saan rauhassa tehdä ikävästäni numeron, ja minulta korkeintaan kysytään "no, koskas menet seuraavan kerran tappamaan sen Suomeen?"