Sunnuntai.

Tulin juuri takaisin lahibaarista, jossa kaytiin katsomassa Botafogo-Flamengo peli ja sydanhan siina meinaa repeytya ulos rinnasta, kun oikein alkaa kannustamaan. Jos kavisin psykologilla, han varmasti kehottaisi minua luopumaan penkkiurheilusta, silla niin tiheat sydamenlyonnit ei taatusti tee hyvaa yli 3-kymppisen sydänpussille ja kaiken lisaksi koen yliannostettua ärsytyksen ja tuskan sekaista oloa, kun oma joukkue häviää tärkeän ottelun. Sen lisäksi laulua harrastavana ihmisenä rääkkään ääntäni pelien aikana niin, että mieleen muistuu väkisinkin nuoruudenaikainen viulunsoitonopettaja, joka piti syvälle mieleen painuvia saarnoja kun jouduin peruuttamaan soittotunnin liikuntatunnilla saamani sormivamman takia. Mutta minkas sille voi, etta elamanfilosofianani on etta asioille eläydytaan ja antaudutaan koko aortalla. Mutta toisaalta, nyt kun Flamengon 48. minuutilla tekemästä tasoitusmaalista on kulunut jo yli 50 minuuttia, alkaa hengitys onneksi taas tasaantua ja mieli tayttya ihan muista jutuista. HUH!
Tosin, ensi kuussa käydään ratkaisuottelut osavaltion mestaruudesta, eli edessä on monta lisälyöntejä sisältävää sunnuntaita. Vamos Fogão!!!

Karnevaalit tulee, oletko valmis?

Olen saanut palautetta että tämä bloki olisi jotenkin jäänyt jumiin.....ei toki!! Jumissa on korkeintaan sen kirjoittaja!
Mutta olen keksinyt hyvän tekosyyn: sää. Säätähän voi missä tahansa elämäntilanteessa syyttää yhdestä jos toisesta inhoisuudesta. Siis täällähän on kuuma kuin Syyriassa!! Tai Sumatralla! Tai Saharassa! Voi härregyyd. Yritän kovasti viilentää olotilaa ajattelemalla Suomen ennätyshankia, mutta aika hankalalta tuntuu kun hikipisara on tippumaisillaan nenänpäältä ja uutta tuppaa selkää pitkin. Mutta valita en. Sen lopetin sinä hetkenä vuonna 2004 joulukuussa kun astuin lentokoneeseen ja heitin hyvästit Suomen talvelle omassa kalenterissani. Tällaiselle ikuiselle talvenvihaajalle tällaisen helteen luulisi tekevän hyvää. Ja tekeehän se!
Tosin minkäköhän takia ulkomaillla asuva suomalainen tuntee aina pienen piston lihassaan kehuessaan valitsemansa uuden kotimaan lämpötiloja? Niin usein tekisi mieli huutaa koko maailmalle, miten ihana viikonloppu taas oli merenaaltojen, auringonsäteiden ja sinisen taivaan hyväillessä sielua ja syvältä, mutta sitten tulee mieleen se kaukainen hengenheimo, joka kiukuttelee harmaan taivaan alla ja puskee aina siihen samaan kylmään vastatuuleen. Ja sitten mietin, että onkohan sittenkään oikein iloita jostain mitä toisella ei ole?
Pitäisikö tässä vedota siihen yhteen hölmöimmistä kuulemista sananlaskuistani: "kell onni on se onnen kätkeköön"...vai miten se meni... Voisiko joku viisas suomalainen selittää, mikä järki siinä onnen kätkemisessä on, kun en vielä tähän ikään mennessä ole sitä keksinyt? Minulle kun on tullut mieleen niinkin vastavirtaan uiva ajatus, kuin että sitä onnea voisi jopa yrittää jakaa ympärilleen.

Onnen jakamisesta on hyvä aasinsilta karnevaaleihin, jotka laskeutuu Rioon tasan viikon päästä!!! Tosin katukulkueilla on lämmitelty lihaksia jo kuukauden ajan, mutta paras anti on edessä viikon päästä, kun isoin tamburiini alkaa rummuttamaan! Fantasia-asuja ommellaan parhaillaan, pari joutuu ostamaan ja muihin improvisoidaan. Ja tänä vuonna olen omistautunut asialle niinkin antaumuksella, että olen vihdoinkin opetellut kuuluisimpien karnevaalimarssien sanat. Mitäs sanotte tästä:

Sä luulet että cachaça on vettä
Ei cachaça vettä ole
Cachaça tulee tislauslaitteesta
ja vesi tulee lähteestä

Multa voi puuttua kaikki elämässä
Riisi, papu ja leipä
Multa voi puuttua voita
Muun puuttuminen ei tunnu missään
Multa voi puuttua rakkautta
Ha, ha, ha, ha!
Se on jopa huvittavaa
Mutta mä en halua että multa puuttuu
pahuksen cachaça

Ja näin uudella asuinalueella elellessä myös tämän korttelin omat katukulkueisiin on otettava tuntumaa. Edellinen asuinpaikkahan sijaitsi Jeesuspatsaan kainalossa (kirjaimellisesti), joten sikäläisen kulkueen nimi oli "Kristuksen kainalo". No, parin korttelin päässä on valtion yliopiston Psykiatrian Instituutti, ja sen työntekijät, proffat ja opettajat järjestävät jo kuudetta kertaa suositun kulkueen jonka nimi on: " Sekoamassa, sekoilee, seonnut". Ja kulkueen tämänvuotinen tunnuslaulu on: " On helppoa olla hullu, vaikeaa on olla minä!" Kuka vielä sanoo, ettei karnevaaleilla olisi syvempikin sisältö annettavanaan!

Kirjaampa vielä lopuksi ylös muutamia muita hauskoja katukulkueiden nimiä:

"Älä liiku koska se haisee"
"Rakas, tuu jo takaisin"
"Töki niin hän hyppää"
"Juokse perään"
"Anteeksi että juon"
"Imee mutta ei kuolaa"
"Minä olen minä, mutta krokotiili on veden eläin"
"Keskittyy, mutta ei lähde"
"kaksi sinne, kaksi tänne"
"Samba on lääke"
"jos annat mulle, mä syön"
"Miksi palata"
"Vaahtosuu"
"Päästän irti kirveestä mutta en lasista"

Tämäpä tällä kertaa!! Kivoja karnevaaleja kaikille, joiden maassa niitä vietetään näin helmikuussa!!

Uudet kujeet!

Uusi, ihan käyttämätön ja tuliterä vuosi edessä!! Toivottavasti kaikkien vuosi vaihtui maagisissa merkeissä, kuu taivaalta tuijottaen ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Tänä vuonna siippani järjesti jo kolmannen kerran mm. monia suomalaisiakin paikallehoukutelleen uudenvuoden kulkueeen, Bloco da Viradan! Paikalta puuttui monia itselle rakkaita ihmisiä Suomesta(!!!!), mutta oltiin mukaan saatu sentään suoraan vip-tasolta vanhempani, Espanjasta Pati, Maria ja Adrian ja monia tärkeitä riolaisia ystäviä.
Kuten aina Blocon parissa Rion uskomattomat, puoli tuntia kestävät ilotulitukset tuli tänä(kin!) vuonna missattua. Vuoden vaihtuessa nämä paikalliset ovat niin kovin lähimmäisrakasta kansaa ja Copacabanan ilma täyttyy pitkistä haleista ja poskisuukoista. So nice!!

Tämän vuotinen kulkue oli sen verran täynnä loistavaa energiaa, että sen voimin jaksoin heilua aamukahdeksaan saakka nähdäkseni tämän vuosikymmenen ensimmäiset auringonsäteet Ipaneman rannalla. Kaikkia oranssin, punaisen ja keltaisen sävyjä liekehtivä taivas innosti tekemään ainokaisen uudenvuoden päätöksen: lupaan vähintään kerran kuussa kivuta ylös sängystä katsomaan auringonnousun merenrannalle. Niin kaunis luonnon tarjoama ilmainen ilotulitus pitää ehdottomasti nähdä useammin, ja muistaa samalla olla kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka aurinko tuo tullessaan.

Vaikuttaa siltä että tästä vuodesta on tulossa ainutlaatuisen kaunis ja upea: tiedossa on jovalmiiksirakkauteenhukkuvia vauvoja (ei tosin omia), vieraita Suomesta, kesäloma Suomessa, uuden kodin kujeita, uusia ystäviä ja toivottavasti paljon ihania jälleennäkemisia ihmisten kanssa, joita kuljetan aina sydämessäni kaikkialle minne menenkin.

Hyvää ja onnellista!

Toivotampa tätäkin kautta kaikille tämän (ja muidenkin ) blogin lukijoille onnentäyteistä uutta vuotta ja vuosikymmentä! Ja tietysti myös terveyttä kaikkien kroppaan, viisautta korvien väliin ja rohkeutta uusien haasteiden edessä! Kiitos kaikille tästä vuodesta, kaikista upeista, ainutkertaisista hetkistä ja elämän kokemuspakin kartuttamisesta!!

Hiphop hillovoileipä ja nähdään taas!!

Kohti uutta vuotta

Nyt se on todeksi näytetty: aiti tuosta vaan pyoraytti hetkessa imellytetyn perunalaatikon ilman tuskahikea, vaaratilanteita tai epaonnistumisenpelkoa! Mista ihmeesta ne äidit on oikein tehty? No, omani sentään oli viisaana naisena pakannut matkalaukkuun omat suomalaiset siirapit mukaan, joten sovitaan vaikka että se oli se salainen ase, tällä kertaa. Glogimaustepussilla saatiin paikallinen viini oikean makuiseksi, vaikkakin kuuma juoma ei oikein ota istuakseen tässä perinteisessä 35 asteen "joulusäässä".

Tänä vuonna osallistuttiin myös perinteiseen katolilaiseen Kukonmessuun keskiyöllä eräässä Ipanemalla olevassa kirkossa. Katolilainen antaumuksellisuus, omistautuneisuus ja uskonvahvuus kyllä toisinaan hämmästyttää luterilaisten viilipyttyjen kirkonmenoihin tottunutta. Ja voitteko siis kuvitella, että Jeesus-nukella oli aivan ihkaoikea lastenhoitaja, joka piti huolta, ettei Jeesuksella ollut messun aikana kylmä, saati liian kuuma ja ettei hän vain alkaisi yhtäkkiä itkemään ja häiritsisi papin saarnaa. Ymmärrän esineellistämisen tärkeyden uskonnollisissa menoissa, mutta siis että lastenhoitaja??

Tänään munamankeloitiin vanhempien kanssa Rion rantakadut ja nyt tuli taas sekin todettua että todellinen turisti ei ole sokerista tehty. Täysharmaalta taivaalta tihkusi lämpimiä pisaroita ja Ipaneman rannalla oli tupa täynnä auringon (tai siis pilvien) palvojia. Copacabana kuhisi kuin muurahaispesä huomisen juhlavalmisteluita varten. Rantahietikolle oli pystytetty 3 isoa esiintymislavaa, satoja olutpisteitä ja käymälöitäkin löytyi sen verran, että ei ihan kaikkien tarvi käydä luonnonpisulla merenaalloissa (vaikka olenkin sitä mieltä että se on tärkeä osa kokemuspakettia). Toisaalta jokavuotuiset n. kaksi miljoonaa Copacabanan uudenvuodenjuhlijaa ei kyllä kait millään mahdu tarpeineen samoille aalloille....

Saas nähdä saavuttavatko vanhempani tänä uutena vuonna sen hurmostilan, jossa asia tuntuu aivan kertakaikkisen luonnolliselta ja lähes välttämättömältä.

JOULU tulla jolkottaa.

Saimpas pyyhittyä pölyt blogini päältä ja tässä sita taas ollaan. Löysin tosin aidasta sen verran matalan kohdan, että taidan ensin hypätä sen yli. Nimittäin löysin meilien kätköistä erään ikimuistoisen tarinan jonka lukaisen joka joulu, jotta muistan olla ryhtymättä ilman äitiä suomalaisen joulupöydän rakenteluun. Teksti syntyi yhteistyössä siskoni Narskun alias Marja Hakalan kanssa vuoden 2007 jouluna...moni varmaan on lukenut tekstin. Mutta HUOM, tänä vuonna en ajatellut ottaa tekstiä lainkaan todesta, sillä tänä jouluna keittiössäni häärää vuoden tärkein vieras, eli ÄITINI!!!! Saapi nähdä millainen komedia tästä joulusta saadaan aikaiseksi, sillä voisin veikata että 35 asteen lämpötila ja tietyt taktiset,tästä maasta puuttuvat ruoka-aineet luo jopa äideille aika haastavat olosuhteet....

Hei rakkaat hyvän ruoan (ja kokkien) ystävät,

Meille tuli mieleen Marjan kanssa, että Suomalaisen jouluruoan tekeminen subtrooppisissa olosuhteissa on sen verran värikästä puuhaa,

että siitä täytyy raportoida teillekin. Haluamme ennenkaikkea rohkaista kaikkia rakkaita kanssasisariamme monia tulevia kymmeniä jouluja ajatellen sillä ajatuksella, että meistä on ehkä jonakin jouluna siihen, mitä meidän äidit on meidän äiteinä jouluisin aina olleet!!

Eli aloitetaan tarina sillä, että Marja saapui Rioon mukanaan lanttulaatikko ja imellytetyn perunalaatikon ohje. Kaikki hyvin tähän asti, vaikka lanttulaatikkovettä valui kyllä matkan aikana Charles De Gaullin lattioille Pariisissa, mutta siitä viis. Taustalla kummitteli myös idea graavilohesta ja rosollista. Kaikki vielä ihan hyvin tähän asti.

23. päivä Maijanen kävi ostamassa kilon lohta (joka tosin oli tuplasti paksumpaa, kun Itämeren kassissa kasvanut), mutta sokerisuolaus onnistui yllättävän hyvin, jes!! Sitten tuli jouluaatto. Ensin skypen kautta kuultiin Louhenkadun Maisku-äidiltä etta tytöt, tytöt, te olette aivan myöhassä sen perunalaatikon kanssa, eilen se olisi pitänyt tehdä! Nono, eipä lannistuta! Pientä rivien välissä tapahtuvaa kädenvääntöä käytiin siitä, toteutetaanko imellytys Marketan, Pirkon, Ulla-Maijan, Kertun, Marja-Liisan vai Sirkun ohjeella. Missä vaiheessa laitetaan maito, ja mitä tarkoittaa "ei liian kuumiin perunoihin" 35 asteen helteessä?? Noh, perunat, "vain yhtä oli tarjolla"-lajiketta, saatiin kuorittua ja muussattua, joukkoon muutama lusikallinen vehnäjauhoja. Mitoista viis, sillä jääkaapissa on vieläkin jäljellä sitä perunamuussia. Sitten saatiin ensimmäinen kuningasidea: laitetaan koko mössö kattilan kera lämpimään veteen, jotta se pysyisi lämpöisenä (siinä 35 asteen helteessä, koska Marjan mielestä keittiössä oli selvästi ikävä veto ja viileys...???) Niin...mielessä oli se Pirkko-äidin kinkunpaistonaikainen hella ja sen viereinen rakkaus ja lämpö. Sitten tuli se seuraava kuningasidea, joka selvästi osoittaa, että helle oli iskenyt siinä vaiheessa pääohjaamoon: lähdetääs pariksi tunniksi mereen uimaan, se korvatkoon joulusaunan ja ohjeen kahden tunnin imellytys tarkoittaa varmasti just sitä, että anna imeltyä sen aikaa, kun käyt Ipaneemalla uimassa! Sinne jäi sen siliän tien perunat ja imellytys, ja graavattu kala ja niin, porkkanat ja punajuuri!! Ne oli Maija keittänyt aamunkoitossa (muistellessaan kuinka oma äiti aina herää aattona aikaisin hääräämään keittiössä.) Ja siinä Maija sitten hääräsi ja keitteli juurekset siihen pisteeseen, etta porkkanoista tuli aivan liian pehmeitä ja punajuuret jäivät aivan aivan liian koviksi. Mutta kuten kokkikolleega Marja rauhotteli, keskiarvona aivan loistava! Siinä missä porkkana mössööntyy, punajuuri antaa ryhtiä. Aivan juuri niin. Samaa mieltähän me kaikki olemme?

Noh, rannalla unohtui koko joulu, ja meren aalloissa melskatessa oli mielessä korkeintaan lapsuuden ulkomaanmatka Kanariansaarille... imellytys, miTÄH???

No sitten kun palattiin kotiin, Marja kävi salaa maistamassa sormella perunamössöä ja leveä hymy kertoi kaiken: se oli imelää!!! Siitä Maija innostuneena tarttui astiaan, johon tarttui vesiastia, jossa se oli(sen keittiön "vedon" takia!), ja siinä samassa hetkessä kaikki musteni!! Yhtäkkiä lattialla olevat Alberton veljen matkalaukut oli vedestä märkinä, ilmassa kaikui vielä eräs v:llä alkava sana, mutta sentään perunalaatikko oli yhä edelleen Maijan onnekkaissa käsissä. Mutta siinä meinasi tulla ensimmäiset pissat housuun, kun mietimme, miten me olisimme sitä onnellisten tähtien alla imeltynyttä perunalaatikon kokelasta kaivelleet veli Rodrigon matkalaukun vetoketjujen raoista.

No, sitten alkoi se paras vaihe. Eikun ei vielä, sillä perunalaatikon uuniin menoa viivästytti siellä levänny kalkkunanpalanen (joka sekin olisi TIETYSTI pitänyt paistaa edellisenä päivänä) .Siihen perunamössöön sitten lisättiin ohjeen mukaan maitoa ja siirappia... mutta siirappia kun ei ollut kaupasta löytynyt, niin tyydyimme johonkin siihen verrattavissa olevaan makeaan litkuun, nimeltään sokeri-maissiglukoosi... siirapin mausta ei ollu tietokaan. No sitten, laitetaampa kokkikokelaat tekemään elämänsä ensimmäistä imellytettyä perunalaatikkoa 35 asteen helteessä kaasu-uunilla, jota ei saa toimimaan alle 200C asteessa, sillä alhaisella oleva kaasu-liekki sammuu itsellään, mutta jatkaa kaasun tupruttamista. Eli tässä vaiheessa kokkaukseen tuli mukaan uhka kokkien kuolemasta, sillä mehän halusimme siltikin yrittää alhaista lämpöä. Pari kertaa liekki sammui, mutta kertaakaan ei räjähdetty! Mutta aika kului ja juhlaväki alkoi vihjailla verensokeri alhaalla -tyyppiseen sävyyn, että eikös jo syödä, ja kello oli vasta 21:30, niin perunalaatikko ei ollut muuttunut lainkaan äidin perunalaatikonkaltaiseksi... oli vaan laihaa väritöntä perunalitkua...

Tässä vaiheessa muistimme että ei helkkari, se lohi!!! Nooo, eihän se ollu suolauksessa kun vasta melkein kaksi päivää ja oli muuten niin osaava suola, olisivat venäläisetkin pelästyneet! Mihin aloitteleva jouluntekijä siinä turvautuu: pesemään kalaparan! Tottakai Maija erehtyi aluksi pesemään sen hädissään kraanavedellä, että varmasti edes joku porukasta saisi ripulin, ja sitten viimeistely sillä juomavedellä. Tässä vaiheessa taisi olla Marja joka muisti erään pikkuseikan: Lanttulaatikot!!! Ja juhlaväki jo kiipeili pitkin seiniä ja järsi pöydänkulmaa... Tässä kohtaa jumalat eivät todellakaan olleet kokkien puolella: jääkaapista löytyneiden lanttulaatikkojen pinnalla oli muutamia onnellisia pesäkkeitä HOMETTA, ja toinen laatikoista haisi oudolta! Mutta liian pehmeiden porkkanoiden, liian kovien punajuurien, melkein ilmalennon kokeneen ja siinä tuhoutuneen, uunissa kypsymistä vastustavan perunalaatikon ja liian suolaisen lohen jälkeen tuntui aivan loogiselta kaavaista homeet lusikalla ja tunkea lantut uuniin niinkuin ei oltaisi nähty yhtään mitään. voita päälle ja piste.

Sitten tuli vihdoin Jumalan auttava käsi... tai ehkä suorastaan se yläpuolella olevan Rion Kristuksen oikea käsi auttamaan meitä ja niinpä illallisen aluksi oli hassu ja piiiitkä puolalainen traditio, jossa toivoteltiin henkilökohtaisesti kaikille vuorotellen erinäisiä hyviä asioita ensi vuodelle välillä ehtoollisleipää nakertaen, ja suomalainen joulumme pelastui. Kun traditio oli alkamassa tajuttiin, että nyt tilanteesta eli lisäajasta vaarin ja äkkiä perunalaatikko takaisin uuniin ja uuni täysille!!! Niinpä meidän perunalaatikko alistui kypsymaan 260 asteen tulituksessa (ja palamaan pohjasta mutta sou what!), maku oli aivan fantastisen oikea, ja juuri se, mitä Marketan, Pirkon, Ulla-Maijan, Kertun, Marja-Liisan ja Sirkun ohjeilla haettiin!!! Rosolli oli ihan loistavaa, lanttulaatikkoa pidettiin uunissa niin kauan että homeitiöt nukahti ja kaikki koetut kommervenkit saattoi aistia korkeintaan silloin, kun alettiin tiskaamaan ja suomalaiset kokkikokelaat meinasivat samaan aikaan kuolla nauruun. Mieleen tulee, että mitäköhän salaisuuksia pitivät sisällään meidän äidit, kun me tyytyväisinä mutustimme niitä rosolleja, kinkkuja ja laatikoita...

Mutta tällä tarinalla haluamme rohkaista kaikkia ystäviämme jouluntekoon ja suomalaisen jouluruoan tinkimättömään puolustamiseen, millä tahansa leveysasteella ja maassa olettekaan!! Ja ennen kaikkea tärkeää jouluruokaa laittaessa on tietysti kuunnella taukoamatta toinen toistaan melankolisempia joululauluja, ja vähät välittää siitä, kun "muu maailma" pyörittää päätään, ja kysyy, että mikä tätä Suomen kansaa vaivaa, jouluhan on ilon ja toivon juhla!

Kokkien nauruista päätellen kyllä se sitä on!

Oikein hyvää, pidemmänpuoleista joulunodotusta kaikille!

Only in Brazil!

Rio on taas noussut maailmankartalle! Perjantai oli suuri päivä tälle kaupungille, ja sempä takia - tietysti! - toimihenkilöillä oli jopa vapaapäivä. Siis vapaapäivä, aivan oikein. Ilmankos niin moni täällä haluaa julkishallinnon viran kun jopa olympialaisten kisakaupungin julkistamispäivä on suorastaan pyhäpäivä, puhumattakaan monista muista kissanristiäisistä, jotka saa vapaaksi, jotta kissoja voidaan juhlia suurin elkein.
Julkistamishetken reaktiot kertovat taas paljon Brasilian mielenlaadusta. Työpaikalla koko toimiston väki lähti lounaalle yhteen monista täyteenahdetuista lounaspakoista, jossa lähettiin livekuvaa Kööpenhaminasta isolta valkokankaalta. Tasan 13:30 laskeutui aivan uskomaton hiljaisuus. Joka jatkui ja jatkui. Kun tulos vihdoin julkaistiin, tapahtui jotain niin peribrasilialaista. Ison lounaspaikan kaikki asiakkaat alkoivat riehumaan ja huutamaan, kaikki halasivat toisiaan, ison vilkkaan kadun autot PYSAHTYIVAT, kuljettajat nousivat ulos autoistaan halailemaan ventovieraita kadulla, hyppimaan ja huutamaan. Only in Brazil! Rion olympialaisten tunnuslaule "live your passion" eli elä intohimosi, kuvaa niin täydellisesti tätä kansaa!! Kuuden vuoden päässä on taatusti aivan uskomattomat Olympialaistet. Jos jotain, niin tämä kaupunki vastaanottaa vieraansa avosylin, loppumattoman ystävällisyyden ja intohimoisen hymyn kera!