torstai 31. joulukuuta 2009

Hyvää ja onnellista!

Toivotampa tätäkin kautta kaikille tämän (ja muidenkin ) blogin lukijoille onnentäyteistä uutta vuotta ja vuosikymmentä! Ja tietysti myös terveyttä kaikkien kroppaan, viisautta korvien väliin ja rohkeutta uusien haasteiden edessä! Kiitos kaikille tästä vuodesta, kaikista upeista, ainutkertaisista hetkistä ja elämän kokemuspakin kartuttamisesta!!

Hiphop hillovoileipä ja nähdään taas!!

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Kohti uutta vuotta

Nyt se on todeksi näytetty: aiti tuosta vaan pyoraytti hetkessa imellytetyn perunalaatikon ilman tuskahikea, vaaratilanteita tai epaonnistumisenpelkoa! Mista ihmeesta ne äidit on oikein tehty? No, omani sentään oli viisaana naisena pakannut matkalaukkuun omat suomalaiset siirapit mukaan, joten sovitaan vaikka että se oli se salainen ase, tällä kertaa. Glogimaustepussilla saatiin paikallinen viini oikean makuiseksi, vaikkakin kuuma juoma ei oikein ota istuakseen tässä perinteisessä 35 asteen "joulusäässä".

Tänä vuonna osallistuttiin myös perinteiseen katolilaiseen Kukonmessuun keskiyöllä eräässä Ipanemalla olevassa kirkossa. Katolilainen antaumuksellisuus, omistautuneisuus ja uskonvahvuus kyllä toisinaan hämmästyttää luterilaisten viilipyttyjen kirkonmenoihin tottunutta. Ja voitteko siis kuvitella, että Jeesus-nukella oli aivan ihkaoikea lastenhoitaja, joka piti huolta, ettei Jeesuksella ollut messun aikana kylmä, saati liian kuuma ja ettei hän vain alkaisi yhtäkkiä itkemään ja häiritsisi papin saarnaa. Ymmärrän esineellistämisen tärkeyden uskonnollisissa menoissa, mutta siis että lastenhoitaja??

Tänään munamankeloitiin vanhempien kanssa Rion rantakadut ja nyt tuli taas sekin todettua että todellinen turisti ei ole sokerista tehty. Täysharmaalta taivaalta tihkusi lämpimiä pisaroita ja Ipaneman rannalla oli tupa täynnä auringon (tai siis pilvien) palvojia. Copacabana kuhisi kuin muurahaispesä huomisen juhlavalmisteluita varten. Rantahietikolle oli pystytetty 3 isoa esiintymislavaa, satoja olutpisteitä ja käymälöitäkin löytyi sen verran, että ei ihan kaikkien tarvi käydä luonnonpisulla merenaalloissa (vaikka olenkin sitä mieltä että se on tärkeä osa kokemuspakettia). Toisaalta jokavuotuiset n. kaksi miljoonaa Copacabanan uudenvuodenjuhlijaa ei kyllä kait millään mahdu tarpeineen samoille aalloille....
Saas nähdä saavuttavatko vanhempani tänä uutena vuonna sen hurmostilan, jossa asia tuntuu aivan kertakaikkisen luonnolliselta ja lähes välttämättömältä.






keskiviikko 2. joulukuuta 2009

JOULU tulla jolkottaa.

Saimpas pyyhittyä pölyt blogini päältä ja tässä sita taas ollaan. Löysin tosin aidasta sen verran matalan kohdan, että taidan ensin hypätä sen yli. Nimittäin löysin meilien kätköistä erään ikimuistoisen tarinan jonka lukaisen joka joulu, jotta muistan olla ryhtymättä ilman äitiä suomalaisen joulupöydän rakenteluun. Teksti syntyi yhteistyössä siskoni Narskun alias Marja Hakalan kanssa vuoden 2007 jouluna...moni varmaan on lukenut tekstin. Mutta HUOM, tänä vuonna en ajatellut ottaa tekstiä lainkaan todesta, sillä tänä jouluna keittiössäni häärää vuoden tärkein vieras, eli ÄITINI!!!! Saapi nähdä millainen komedia tästä joulusta saadaan aikaiseksi, sillä voisin veikata että 35 asteen lämpötila ja tietyt taktiset,tästä maasta puuttuvat ruoka-aineet luo jopa äideille aika haastavat olosuhteet....

Hei rakkaat hyvän ruoan (ja kokkien) ystävät,
Meille tuli mieleen Marjan kanssa, että Suomalaisen jouluruoan tekeminen subtrooppisissa olosuhteissa on sen verran värikästä puuhaa,
että siitä täytyy raportoida teillekin. Haluamme ennenkaikkea rohkaista kaikkia rakkaita kanssasisariamme monia tulevia kymmeniä jouluja ajatellen sillä ajatuksella, että meistä on ehkä jonakin jouluna siihen, mitä meidän äidit on meidän äiteinä jouluisin aina olleet!!
Eli aloitetaan tarina sillä, että Marja saapui Rioon mukanaan lanttulaatikko ja imellytetyn perunalaatikon ohje. Kaikki hyvin tähän asti, vaikka lanttulaatikkovettä valui kyllä matkan aikana Charles De Gaullin lattioille Pariisissa, mutta siitä viis. Taustalla kummitteli myös idea graavilohesta ja rosollista. Kaikki vielä ihan hyvin tähän asti.
23. päivä Maijanen kävi ostamassa kilon lohta (joka tosin oli tuplasti paksumpaa, kun Itämeren kassissa kasvanut), mutta sokerisuolaus onnistui yllättävän hyvin, jes!! Sitten tuli jouluaatto. Ensin skypen kautta kuultiin Louhenkadun Maisku-äidiltä etta tytöt, tytöt, te olette aivan myöhassä sen perunalaatikon kanssa, eilen se olisi pitänyt tehdä! Nono, eipä lannistuta! Pientä rivien välissä tapahtuvaa kädenvääntöä käytiin siitä, toteutetaanko imellytys Marketan, Pirkon, Ulla-Maijan, Kertun, Marja-Liisan vai Sirkun ohjeella. Missä vaiheessa laitetaan maito, ja mitä tarkoittaa "ei liian kuumiin perunoihin" 35 asteen helteessä?? Noh, perunat, "vain yhtä oli tarjolla"-lajiketta, saatiin kuorittua ja muussattua, joukkoon muutama lusikallinen vehnäjauhoja. Mitoista viis, sillä jääkaapissa on vieläkin jäljellä sitä perunamuussia. Sitten saatiin ensimmäinen kuningasidea: laitetaan koko mössö kattilan kera lämpimään veteen, jotta se pysyisi lämpöisenä (siinä 35 asteen helteessä, koska Marjan mielestä keittiössä oli selvästi ikävä veto ja viileys...???) Niin...mielessä oli se Pirkko-äidin kinkunpaistonaikainen hella ja sen viereinen rakkaus ja lämpö. Sitten tuli se seuraava kuningasidea, joka selvästi osoittaa, että helle oli iskenyt siinä vaiheessa pääohjaamoon: lähdetääs pariksi tunniksi mereen uimaan, se korvatkoon joulusaunan ja ohjeen kahden tunnin imellytys tarkoittaa varmasti just sitä, että anna imeltyä sen aikaa, kun käyt Ipaneemalla uimassa! Sinne jäi sen siliän tien perunat ja imellytys, ja graavattu kala ja niin, porkkanat ja punajuuri!! Ne oli Maija keittänyt aamunkoitossa (muistellessaan kuinka oma äiti aina herää aattona aikaisin hääräämään keittiössä.) Ja siinä Maija sitten hääräsi ja keitteli juurekset siihen pisteeseen, etta porkkanoista tuli aivan liian pehmeitä ja punajuuret jäivät aivan aivan liian koviksi. Mutta kuten kokkikolleega Marja rauhotteli, keskiarvona aivan loistava! Siinä missä porkkana mössööntyy, punajuuri antaa ryhtiä. Aivan juuri niin. Samaa mieltähän me kaikki olemme?
Noh, rannalla unohtui koko joulu, ja meren aalloissa melskatessa oli mielessä korkeintaan lapsuuden ulkomaanmatka Kanariansaarille... imellytys, miTÄH???

No sitten kun palattiin kotiin, Marja kävi salaa maistamassa sormella perunamössöä ja leveä hymy kertoi kaiken: se oli imelää!!! Siitä Maija innostuneena tarttui astiaan, johon tarttui vesiastia, jossa se oli(sen keittiön "vedon" takia!), ja siinä samassa hetkessä kaikki musteni!! Yhtäkkiä lattialla olevat Alberton veljen matkalaukut oli vedestä märkinä, ilmassa kaikui vielä eräs v:llä alkava sana, mutta sentään perunalaatikko oli yhä edelleen Maijan onnekkaissa käsissä. Mutta siinä meinasi tulla ensimmäiset pissat housuun, kun mietimme, miten me olisimme sitä onnellisten tähtien alla imeltynyttä perunalaatikon kokelasta kaivelleet veli Rodrigon matkalaukun vetoketjujen raoista.
No, sitten alkoi se paras vaihe. Eikun ei vielä, sillä perunalaatikon uuniin menoa viivästytti siellä levänny kalkkunanpalanen (joka sekin olisi TIETYSTI pitänyt paistaa edellisenä päivänä) .Siihen perunamössöön sitten lisättiin ohjeen mukaan maitoa ja siirappia... mutta siirappia kun ei ollut kaupasta löytynyt, niin tyydyimme johonkin siihen verrattavissa olevaan makeaan litkuun, nimeltään sokeri-maissiglukoosi... siirapin mausta ei ollu tietokaan. No sitten, laitetaampa kokkikokelaat tekemään elämänsä ensimmäistä imellytettyä perunalaatikkoa 35 asteen helteessä kaasu-uunilla, jota ei saa toimimaan alle 200C asteessa, sillä alhaisella oleva kaasu-liekki sammuu itsellään, mutta jatkaa kaasun tupruttamista. Eli tässä vaiheessa kokkaukseen tuli mukaan uhka kokkien kuolemasta, sillä mehän halusimme siltikin yrittää alhaista lämpöä. Pari kertaa liekki sammui, mutta kertaakaan ei räjähdetty! Mutta aika kului ja juhlaväki alkoi vihjailla verensokeri alhaalla -tyyppiseen sävyyn, että eikös jo syödä, ja kello oli vasta 21:30, niin perunalaatikko ei ollut muuttunut lainkaan äidin perunalaatikonkaltaiseksi... oli vaan laihaa väritöntä perunalitkua...
Tässä vaiheessa muistimme että ei helkkari, se lohi!!! Nooo, eihän se ollu suolauksessa kun vasta melkein kaksi päivää ja oli muuten niin osaava suola, olisivat venäläisetkin pelästyneet! Mihin aloitteleva jouluntekijä siinä turvautuu: pesemään kalaparan! Tottakai Maija erehtyi aluksi pesemään sen hädissään kraanavedellä, että varmasti edes joku porukasta saisi ripulin, ja sitten viimeistely sillä juomavedellä. Tässä vaiheessa taisi olla Marja joka muisti erään pikkuseikan: Lanttulaatikot!!! Ja juhlaväki jo kiipeili pitkin seiniä ja järsi pöydänkulmaa... Tässä kohtaa jumalat eivät todellakaan olleet kokkien puolella: jääkaapista löytyneiden lanttulaatikkojen pinnalla oli muutamia onnellisia pesäkkeitä HOMETTA, ja toinen laatikoista haisi oudolta! Mutta liian pehmeiden porkkanoiden, liian kovien punajuurien, melkein ilmalennon kokeneen ja siinä tuhoutuneen, uunissa kypsymistä vastustavan perunalaatikon ja liian suolaisen lohen jälkeen tuntui aivan loogiselta kaavaista homeet lusikalla ja tunkea lantut uuniin niinkuin ei oltaisi nähty yhtään mitään. voita päälle ja piste.
Sitten tuli vihdoin Jumalan auttava käsi... tai ehkä suorastaan se yläpuolella olevan Rion Kristuksen oikea käsi auttamaan meitä ja niinpä illallisen aluksi oli hassu ja piiiitkä puolalainen traditio, jossa toivoteltiin henkilökohtaisesti kaikille vuorotellen erinäisiä hyviä asioita ensi vuodelle välillä ehtoollisleipää nakertaen, ja suomalainen joulumme pelastui. Kun traditio oli alkamassa tajuttiin, että nyt tilanteesta eli lisäajasta vaarin ja äkkiä perunalaatikko takaisin uuniin ja uuni täysille!!! Niinpä meidän perunalaatikko alistui kypsymaan 260 asteen tulituksessa (ja palamaan pohjasta mutta sou what!), maku oli aivan fantastisen oikea, ja juuri se, mitä Marketan, Pirkon, Ulla-Maijan, Kertun, Marja-Liisan ja Sirkun ohjeilla haettiin!!! Rosolli oli ihan loistavaa, lanttulaatikkoa pidettiin uunissa niin kauan että homeitiöt nukahti ja kaikki koetut kommervenkit saattoi aistia korkeintaan silloin, kun alettiin tiskaamaan ja suomalaiset kokkikokelaat meinasivat samaan aikaan kuolla nauruun. Mieleen tulee, että mitäköhän salaisuuksia pitivät sisällään meidän äidit, kun me tyytyväisinä mutustimme niitä rosolleja, kinkkuja ja laatikoita...

Mutta tällä tarinalla haluamme rohkaista kaikkia ystäviämme jouluntekoon ja suomalaisen jouluruoan tinkimättömään puolustamiseen, millä tahansa leveysasteella ja maassa olettekaan!! Ja ennen kaikkea tärkeää jouluruokaa laittaessa on tietysti kuunnella taukoamatta toinen toistaan melankolisempia joululauluja, ja vähät välittää siitä, kun "muu maailma" pyörittää päätään, ja kysyy, että mikä tätä Suomen kansaa vaivaa, jouluhan on ilon ja toivon juhla!
Kokkien nauruista päätellen kyllä se sitä on!

Oikein hyvää, pidemmänpuoleista joulunodotusta kaikille!

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Only in Brazil!

Rio on taas noussut maailmankartalle! Perjantai oli suuri päivä tälle kaupungille, ja sempä takia - tietysti! - toimihenkilöillä oli jopa vapaapäivä. Siis vapaapäivä, aivan oikein. Ilmankos niin moni täällä haluaa julkishallinnon viran kun jopa olympialaisten kisakaupungin julkistamispäivä on suorastaan pyhäpäivä, puhumattakaan monista muista kissanristiäisistä, jotka saa vapaaksi, jotta kissoja voidaan juhlia suurin elkein.
Julkistamishetken reaktiot kertovat taas paljon Brasilian mielenlaadusta. Työpaikalla koko toimiston väki lähti lounaalle yhteen monista täyteenahdetuista lounaspakoista, jossa lähettiin livekuvaa Kööpenhaminasta isolta valkokankaalta. Tasan 13:30 laskeutui aivan uskomaton hiljaisuus. Joka jatkui ja jatkui. Kun tulos vihdoin julkaistiin, tapahtui jotain niin peribrasilialaista. Ison lounaspaikan kaikki asiakkaat alkoivat riehumaan ja huutamaan, kaikki halasivat toisiaan, ison vilkkaan kadun autot PYSAHTYIVAT, kuljettajat nousivat ulos autoistaan halailemaan ventovieraita kadulla, hyppimaan ja huutamaan. Only in Brazil! Rion olympialaisten tunnuslaule "live your passion" eli elä intohimosi, kuvaa niin täydellisesti tätä kansaa!! Kuuden vuoden päässä on taatusti aivan uskomattomat Olympialaistet. Jos jotain, niin tämä kaupunki vastaanottaa vieraansa avosylin, loppumattoman ystävällisyyden ja intohimoisen hymyn kera!

maanantai 21. syyskuuta 2009

Remonttipölyä.

Täällä on sormet, silmät, hartiat ja näppäimistö sellaisen remontti- ja sementtipölyn peittämä, etten ole ehtinyt blogille vähään aikaan. Eikä mielessä pyöri juuri nytkään oikein muut kuin remonttiasiat. Niistä on siis ihan pakko kirjoittaa.

Tämä remontti on opettanut ensinnäkin sen, etten ikinä, kuuna päivänä koskaan milloinkaan ala rakentamaan taloa. EN. Olkoon se merkki hulluksitulemisestani, jos ilmoitan ryhtyväni moiseen projektiin. Toivottavasti silloin joku lähimmäinen vie minut - vaikka vasten tahtoani - lähimpään mielenterveyttä tukevaan laitokseen niin pitkäksi aikaa, että luovun ajatuksesta lopullisesti.
Toiseksi sen, että nostan hattua ja kumarran syvään kaikille niille, jotka ovat säilyttäneet mielenterveytensä, avioliittonsa ja terveytensä rakennettuaan talon. Olkaa itsestänne todella ylpeitä.
Kolmanneksi sen, että remontissa vaaditaan paljon pidempää pinnaa, kuin mitä omistan tällä hetkellä. Remonttireiskojen oharit (meillä vain viisi kertaa saman miehen kohdalla), tiukan budjetin sisällläpysyminen, epämiellyttävät yllätykset, työn lisääntyminen mitä enemmän remontoi, vanhanruostuneenrikkoutuneen korjaaminen sen sijaan että saisi ostaa tilalle uutta, aviomies jolla on välillä ihan käsittämättömän hullu - ja periksiantamaton - maku sisustuksen suhteen ja ennenkaikkea tunne siitä, ettei työt lopu tekemällä saavat otsani toisinaan rypistymään. Asialle on tehtävä jotain.
Neljänneksi remonttialan sanastoa portugaliksi - sanoja, joita en varmaan koskaan tule tarvitsemaan.
Viidenneksi sen, kuinka väsynyt sitä voikaan olla, kun saapuu kotiin raaputettuaan maalia irti vanhoista ikkunoista ja ovenpielistä yhdeksän tunnin ajan.
Kuudenneksi sen, kuinka kivaa on nähdä oman kättensä jäljet.
Seitsemänneksi sen, kuinka mahtavaa olisi asua lähellä omia vanhempia, jotka auttavat kaikessa työtunteja laskematta ja antavat tärkeitä neuvoja ja ohjeita.

Ja tietenkin sen, että mihin tahansa sitä ryhtyykään elämässä, ei saa luopua toivosta. Toivo se meidänkin remonttia kannattelee.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Jälleen kerran jalkapallosta.

Tänään alkoi remontti! Helileijaaaa!! Jälleen murehtimiskoulussa annettiin kova kotiläksy: palkkaamamme remonttireiska ilmoitti että hän ei pääsekään aloittamaan kuin vasta maanantaina. Voi petkule! No, senkös takia mieheni pomppasi aamulla ylös ja lähti etsimään uutta remonttireiskaa, kadulta (!), tuosta vaan. Ja 30min päästä se jo soitti, että löytyi, 20min päästä lähdetään asunnolle. Siis, mitä sanoinkaan siitä että asiat hoituu aina, vaikka ihan viime tipassa!

Se remontista. Viime aikojen tapahtumista hauskin oli ehdottomasti Brasilia-Argentiina - jalkapallopelin katseleminen televisiosta n. 15 hengen seurueessa, joista suurin osa oli miehiä. Tärkeintähän ei ole pelin seuraaminen, vaan pelin KOMMENTOINTI. Ensinnäkin haukutaan vuorotellen lähes kaikkia pelaajia, omia ja toisia, sitten valmentajia, sitten muistellaan aikaisempia pelejä, arvioidaan tulevia ja naljaillaan kotimaan seuroille. Ilmassa on sellainen älämölö, että tuskin kuulee omia ajatuksiakaan. Muutamia lainauksia kuulemastani:
"Nyt verta peliin!",
"Syö sormes Maradona!",
"Robinho palkitaan joka steppauksesta maastopyörällä" (Robinhon sponsori on brasilialainen pyöräfirma),
"Älkää herranjumala päästäkö sitä läskiä huumeveikkoa kentälle!!(Adriano),
"Tevez on viimeinen jäljellä oleva neanderthal-rodun edustaja" ,
"Jumalan käsi kelpaa enää argentiinalaisten kyyneleiden pyyhkimiseen",
"Pyöräile kotiapäin Robinho ja pysy siellä!!"
"Maradona näyttää vähitellen enemmän ja enemmän epäonnistuneen kauneusleikkauksen läpikäyneeltä vanhalta transulta Copacabanalla".
"Onko kellään ikävä Ronaldinhoa tai herra Oluttynnyriä (Ronaldo)? Ei ole."
Kaiken lisäksi kommentaattorina on kuuluisa pitkän linjan - ja joka urheilulajin- "asiantuntija" Galvão Bueno, jonka popularististen huruhurukommenttien kritisointi on jokaisen brasilialaisen sydäntä lähellä. Galvão muunmuassa edelleen odottaa sitä aikaa, kun Adriano ja Ronaldo vielä juoksevat yhdessä nurmella höyhenen kevyinä ja suoltavat maaleja. Muut brassit pitäisivät heidät mieluummin favelassa grillailemassa rasvamakkaroita ja kittaamassa olutta.
Brasilialaiset jalkapallofanit eivät nauti mistään niin paljon kuin argentiinalaisten voittamisesta, varsinkin niiden kotikentällä. Taannoinen voitto oli täkäisille mieluisa, sillä Brasilia vahvisti sillä pääsynsä maailmanmestaruuskisoihin ja Argentiinan matkalippu epävarmistui entisestään.
Maailmanmestaruuskisoista puheenollen, minkäköhänlaiseen kaaokseen tämä maa ajautuu vuonna 2014, kun kisat pelataan Brasiliassa? Sehän on sanomattakin selvää, että Brasilia voittaa. Jos Jumala tahtoo, kuten tapana on sanoa.

torstai 3. syyskuuta 2009

Murehtiminen.

Etukäteismurehdinta. Joko olen siinä todella hyvä, tai sitten brasiliaiset syntyvät joku ihmeellinen siru päässään, joka estää kaikentyyppisen etukäteismurehdinnan. Olenkin päättänyt ottaa tulevan asuntoremontin peruskurssina opintielläni kohti brasilialaistumista tässäkin asiassa. Jo pelkkä remontin suunnittelu on tarjonnut aikamoiset kotiläksyt. Remonttireiska käväisi meidän kanssa asunnolla, ei merkinnyt mitään ylös, katseli paikkoja ylimalkaisesti, ja heivautti ilmaan hinnan, joka lähti halpuudessaan kyllä aika kauaksi maanpinnasta. Asunnon omistaja maksaa remontin, mutta sille on tarkka yläraja, ja nyt taistelen täysillä sitä murehdintaa vastaan, että pystytäänko budjettiin sisällyttämään kaikki tarpeellinen. Viisas mieheni vaan toistelee, että "deixa que eu me preocupo" eli jätä asia minun murehdittavakseni. Mutta murheenani on juuri se, että tiedän, ettei se sitä murehdi. Tuntuu siltä, että me suomalaiset luulemme, että mitä enemmän asioita murehdimme etukäteen, sitä varmemmin mikään ei mene pieleen.
Kaikkien hupaisinta tässä brasilialaisten murehdittomassa maailmassa on se, että asiat todellakin aina lutviutuvat parhain päin. Aika usein vasta viime tingassa, mutta mitäs väliä sillä on, kun ennen sitä kukaan ei ole jaksanut asian eteen murehtia.
Ahhh, ompa tässä taas oppituntia kerrakseen. Mutta tämän haluan oikeasti oppia, sillä ei ole mitään naurettavampaa kuin olla se ainoa Erkki, joka huolehtii asioista etukäteen. Suomessa se on joukkokokemus ja osa kollektiivista identiteettiä, mutta täällä sitä on asian kanssa ihan ypöyksin.