Jalkapallosta.

Jalkapallo. Tuo urheilulajien kuningas. Tunnustan että hurahdin Brasiliassa jalkapalloon. Ehkä aviomiehen puolelta tulleen pienen painostuksen takia, mutta nyt olen vakuuttunut siitä, että jalkapallon seuraaminen on osa onnellista elämää, ainakin Brasiliassa.
Viime keskiviikkona huomasin fanitukseni siirtyneen seuraavalle vakavuuden tasolle. Huomenna pelattavan finaalin lippuja varten laitoin herätyskellon soittamaan auringonnousun aikoihin, ja lähdin lähes kahdeksi tunniksi jonottamaan lippuja! Paikkani huomiseen tunteita nostattavaan loppuotteluun on taattu! Vastakkain tulee olemaan Botafogo ja Flamengo ja Botafogon voittaessa stadionilta lähdetään osavaltion mestaruuspokaali kainalossa!

Jalkapallo on täällä massojen harrastus, taisin sen jo joskus aikaisemmin mainitakin. Stadikalle mennään huutamaan, hyppimään ja laulamaan, ja ennenkaikkea tuulettamaan tunteita. Siellä saa raivota, iloita, suuttua ja pelätä koko rahan edestä. Ja se on tässä intohimoisessa harrastuksessa ehdottomasti hauskinta. Nautin myös suunnattomasti siitä, että saan vetää päälleni samanlaisen paidan kuin tuhansilla muillakin, unohtaa itseni kokonaan hetkeksi ja yhtyä joukkojen sieluntilaan, jossa kaikki haluavat yhtä ja samaa:maalia. Siinä hetkessä ei tarvitse miettiä syntyjä syviä, saati sitä sattuuko loukkaamaan jotakuta räiskyvillä tunteillaan. Pelin päätyttyä riisutaan haarniska, ja elämä jatkuu kuten ennenkin.

Sen lisäksi riolaiset rakastavat puhua jalkapallosta. Eikä sillä niin väliä pitääkö siitä erityisemmin tai käykö katselemassa otteluita stadikalla, mutta kaikilla on lempijoukkueensa.
Se kuuluu ikäänkuin peruskalustona täkäläiseen identiteettiin. Se, miten jalkapallojoukkueet valikoituvat on sen verran mystinen aihe, etten voi näin pinnallisessa blogitekstissä siihen edes sörkkäistä. Minua tosin nauratti, kun eräs ystäväni sanoi taannoin vakavalla naamalla, että häntä ihan oikeasti pelottaa, ettei hänen nyt 3-vuotiaasta pojastaan tule Botafogon kannattajaa.
Kaikkensa hän on tehnyt, ostanut pelipaitoja, opettanut laulamaan kannustuslauluja, ostanut botafogo-pallon ja seuran maskottileluja sekä vienyt seuran päämajaan lastentapahtumiin mutta riski on silti olemassa.

Kuinka monen monta hauskaa keskustelua olenkaan käynyt ties kuinka monessa baarissa nimenomaan jalkapallosta puhuen. Jalkapalloseurat eivät ole vain pelipaidan värejä tai kannustuslauluja, vaan niillä on identiteettinsä, satavuotinen historiansa ja siihen päälle miljoona vitsiä muista seuroista. Jalkapallosta puhuminen ei todellakaan ole täällä yksinomaan miesten maailma. Aihe innostaa ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Jalkapallon kautta voi myös oppia yhteiskunnasta. Rion neljä suurinta joukkuetta on jaettu jopa sosiaaliluokittain: Flamengo on alimpien sosiaaliluokkien joukkue, varsinainen massojen yllyttäjä, Vasco on työläisten seura, Fluminense rikkaitten kannustama ja Botafogolle on jäänyt taiteilijat, taikauskoiset ja kulttuurihörhöt. Tietysti nämä rajat on nykyään häilyviä, mutta siitä huolimatta osa sitä sosiaalista maailmaa, joka joukkueisiin mielikuvien tasolla yhdistetään. Kannustajien sosiaaliluokista on tehty täällä jopa tutkimuksia, jotka suurinpiirtein tukevat edellämainittua.

Olen vienyt jo monia luonani vierailleita suomalaisia Botafogon peliin upealle Maracanãn stadionille. Voisin jopa ylpeänä sanoa, ettei yhdelläkään riolaisella joukkueella ole niin intohimoista kannustusjoukkoa Suomessa kuin Botafogolla! Täkäläinen jalkapallokuume taitaa olla tarttuvaa, eikä syystä: kenelle tahansa tekee hyvää käväistä välillä tunteiden äärirajoilla, unohtaa itsensä hetkeksi ja nähdä maailma ....musta-valkoisena!

"Laittaa jalkapallokengät naulaan" ja muita portugalinkielen kukkasia.

Viime aikoina olen miettinyt kovasti portugalinkielta ja sen suhdetta elamaan ulkomaalaisena. Kun muuttaa vieraaseen maahan, ulkomaalaisuus on alussa ennenkaikkea vieraita paikkoja, vieraita ihmisia ja niiden kummankin valloittamista. Sitten pikkuhiljaa paikat tulevat tutummiksi, enaa ei eksy saati tarvitse karttaa, lahimarketissakin jo morjestetaan. Vähitellen alkaa tutustumaan ihmisiin, saamaan uusia ystavia ja keräämään elämän reissuvihkoon monen monta yhteistä tarinaa, seikkailua ja elämystä. Sitten kun se paikallinen kielikin alkaa taipumaan omassa suussa tilanteessa kuin tilanteessa, alkaa elämässä olla aika lailla palaset kohdillaan. Mutta tässä kohtaa alkaa kiirastuleni ulkomaalaisena. Nimittäin vasta kun ymmartaa kielta tajutakseen kuinka paljon tajuaa, ymmärtää mitä on vielä tajuamatta.

Kieli on aivan uskomaton kulttuurin, mentaliteetin, historian ja tiedon lähde. Minulla on opintolistalla menossa jo neljäs vieras kieli (tosin kaikki edelliset eivät ole säilyneet kovalevyllä), mutta tällä kertaa kyse ei todellakaan ole vain kieliopista, kielen käyttämisestä, ymmärtämisestä tai ymmärretyksi tulemisesta. Kyse on elämisestä. Olen vasta taalla tajunnut, miten iso haaste on oppia elämään, tuntemaan ja kokemaan vieraalla kielellä.
Saattaa olla kohtalon ivaa, mutta kohdalleni on osunut maa, jossa kieli rehottaa kuin raeruoho ja sanakirjan saa useasti viskata iiron käkkärälle verbien merkityksiä selvitellessä. Voitte vain kuvitella kansan, joka rakastaa puhumista, vitsailee leikkisästi ihan mistä tahansa aiheesta ja keksii mitä uskomattomampia tapoja ilmaista asioita. Suu auki kuuntelen, kuinka "joku nielaisi sammakon ja päätyi potkaisemaan ämpäriä" tai "halasi ensin krokotiilia ja tukehdutti sitten hanhen" tai joku sanoo olevansa pantterin ystävä, antavansa keittoa ja maksavansa apinan keskellä normaalia kahvipöytäkeskustelua. Puhumattakaan esimerkiksi kaikista sävyeroista mitä tulee äänenpainoon, tai inho-diminutiivista, joka antaa sanalle aina yhden tai useamman lisämerkityksen. Ja siihen päälle laitetaan vielä kulttuurista ja pitkästä historiasta tulevat lisämerkitykset niin hohhoijaaaa, meikäläistä viedään kuin kuoriämpäriä! Mutta kielenopiskelu on hauska arkeen kuuluva haaste, joka laittaa aivosoluni sambaamaan iloisesti joka päivä. Ja toki olen paljon jo oppinut, muun muassa jos hommat menee päin mäntyä ne joko "tanssi", "sambasi" "sotkeentui tahmealla aineella" tai "antoi pehmeän".

Taidan muuten alkaa kääntämään suomen kielen kukkasia portugaliksi ja käyttämään niitä. Kenties joku päivä joku ulkomaalainen saa ihmetellä Brasiliassa että minkä ihmeen takia sitä mennään päin prinkkalaa. Ja sama toisinpäin, ehkäpä me ulkosuomalaiset voisimme kantaa kortemme kekoon ja tutustuttaa suomalaiset uusiin kielen kaunokaisiin. Esimerkisi sen sijaan että ollaan humalassa, voitaisiin ihan hyvin olla "pellen kädellä". Ja eläkkeellelähtö, senhän voi ihan hyvin sanoa otsikon lauseen tapaan. Vai olisiko Suomen kohdalla kenties parempi sanoa "luistimet"?

Netistä löytyy pitkiä listoja portugalin sanonnoista selityksineen:
http://pt.wikipedia.org/wiki/Lista_de_g%C3%ADrias

Malja elämälle!

Sain tänään yhden aivan mahtavan kutsun, joka jälleen kerran osoittaa tämän kansan mielikuvituksen rajattomuutta ja elämänjanoa. Eräällä uudella ystäväporukallani on yksi hauskimmista kuulemistani harrastuksista. Nimittäin he kerääntyvät joka sunnuntai Ipaneman rannalle katsomaan auringonlaskua ja juomaan lasin shampanjaa. Eikä sen kummempaa. Kuulemma antaa kummasti potkua uudelle viikolle, kun ahmii alle luonnonkauneutta ja kippistää ystävien kanssa shampanjaa arjessa jaksamiselle. Pidin ajatusta aivan mahtavana!! Tänään kävin ensimmäisella auringonlaskullani ja olo ei voisi olla parempi! Täytyy sanoa että meille kaikille tekisi hyvää silloin tällöin löytää arjesta hetki ja nostaa malja elämälle ilman sen kummempaa syytä. Joten turhamaisuus sikseen ja nyt kaikki ostamaan kuplivaa! Eikös se aurinko jo nouse, pysy taivaalla ja laskeudu Suomessakin näin kevään korvilla?

Lula ja talouskriisi.

Nyt se lopullinen totuus on selvinnyt humanistillekin. Nimittäin talouskriisistä. Brasilian lippua maailmalla heiluttava presidentti Lula tokaisi Englannissa vieraillessaan, että maailman talouskriisistä ovat vastuussa valkoihoiset, sinisilmäiset ihmiset. Jes, minäkin saan lusikkani tähän soppaan! Ja Lulan meni vielä varmistamaan, ettei kenelläkään jäisi epäselväksi, kuinka hömppelistä presidentistä on kyse sanomalla, ettei hän tunne ainuttakaan mustaihoista tai intiaanitaustaista pankkiiria. Voi herttinen sentään. Mutta tässä maassa kansamiehen Lulan tölväyksiin on jo totuttu ja jotenkin musta tuntuu, niinkuin Italiankin kohdalla, että täällä nautitaan, kun johdossa on henkilö joka nostattaa tunteita, lipsauttelee, provosoi ja hölmöilee kaiken maailman edessä. Lula on sentään toisella kaudellaan eikä ensimmäisen kauden hölmöilyt estäneet pestin jatkamista.
Lulan hölmöily tällä kertaa taisi paljastaa enemmän Brasiliasta kuin Lulasta. Paikallisissa uutisissa tuotiin esille kuvien kera mustia, juutalaisia, arabi ym pankkiireja ja talouden arvovaltaisia (ruskeasilmäisiä ja tummaihoisia) henkilöitä ympäri maailman todistaakseen, että Lulalla oli sylki tuonut suuhun mummani sanavarastoa lainatakseni "suttapaskaa". Sen sijaan karu totuus on se, ettei Brasiliasta löydy ainuttakaan mustaihoista pankkiiria, saati sitten intiaanitaustaista. Vai onkohan Lula sittenkin niin ovela kettu, että hän halusi hieman nostattaa pölyä ilmaan ja jälleen kerran antaa mustille tilan ja mahdollisuuden nostaa äänensä kuuluviin, niinkuin kävi tälläkin kertaa? Mene ja tiedä mutta antaa Lulan shown jatkua vielä pari vuotta.

Ikävä

Aina silloin tällöin se iskee, ja aina yhtä yllättäen. Nimittain ikävä. Sinänsä erikoinen sana, sillä tietääkseni maailmassa on vain muutama muu kieli, jossa moinen käsite ylipäätään on käytössä. Englannista sitä ei oikein löydy, eikä oikein espanjastakaan, mutta portugalinkielessä se sentään on, saudade. Vasta täällä olen alkanut ymmärtämään, kuinka hienosta sanasta onkaan kyse -enkä toki vain sen takia, etta Suomi on niin helevatin kaukana, että sitä ikävöi väkisinkin.

Brasiliassa saudade -sanaa kuulee käytettävän päivittäin. Jos esimerkiksi jonkun ystävän näkemisesta on kulunut muutama viikko, sieltä se lause tulee kuin kaupanhyllyltä : " Voi miten ikävä mulla on sua ollut!" tai "Olin kuolemaisillani ikävään!" Jaahas?! Samoin ikävästä puhutaan jo ennnenkuin sitä ehtii edes tuntemaan. Jos joku on lähdössä matkalle, on hyvä jo etukäteen sanoa, kuinka tulee ikävöimään sinua ja naapurin Erkkiä. Yleensä on myös soveliasta kirjoittaa matkalla ollessaan, kuinka ikävöi ystäviä ja perhettä. Kyllä on nostalgista porukkaa.

Aluksi näin perusteellinen ikävän läsnäolo arjessa tuntui hieman hassulta, mutta nyt, neljän vuoden jälkeen, uin kuin kala vedessä ja pidän ikävästä puhumista lähes itsestäänselvyytenä. Niin sitä oppii maan tavoille. 

Portugalinkielessä on myös keinonsa päästä eroon ikävästä. Se "tapetaan". Aina kun palaan tänne Suomiretkiltäni, täkäläiset ystäväni kysyvät: "noh, saitkos kaiken ikävän tapettua?" Ja yleensä saan, mutta aina sinne mielen nurkkiin jää jotain ja nopeasti kerääntyy uuttakin.

Kokonaan toinen juttu on sitten se ihan konkreettinen ikävä omaan kotimaahan. Sen kanssa kaikki ulkosuomalaiset joutuvat tekemaan jonkinlaisen näennäisen aselevon. Oma aseleponi keskeytyy aina silloin tällöin, ja aina yhtä yllättäen. Joskus saatan kulkea kaupan ohi, jossa olen ollut äitini kanssa kokeilemassa mekkoja, tai käydä ravintolassa, jossa olin syönyt rakkaan suomalaisen ystäväni kanssa illallisen. Tämä kaupunki alkaa olla täynnä paikkoja, jotka kertovat ja muistuttavat jollain tavalla Suomesta ja rakkaista suomalaisista. Mutta onneksi olen täällä, ikävän luvatussa maassa, jossa saan rauhassa tehdä ikävästäni numeron, ja minulta korkeintaan kysytään "no, koskas menet seuraavan kerran tappamaan sen Suomeen?" 

Koulumaailma.

Kavin eilen katsomassa ranskalaisen uutuuselokuvan The Class (ohjaaja Laurent Cantet), joka oli mm. tana vuonna ehdolla parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi Oscareissa. Suosittelen kaikille, ja varsinkin opettajille! Elokuva kertoo Ranskan koulumaailman nykyristiriidoista, keskittyen ennenkaikkea siihen, miten ranskalaista identiteettia yritetaan runtata republikaanisille arvoille niiavan koulujarjestelman avulla maan valtavalle siirtolaisvaelle. Elokuva havainnollistaa monin mainioin tavoin, kuinka kulttuuria ja identiteettia harvoin saa runttaamalla läpi. Koulujarjestelman epaonnistuminen sosiaalisen integroinnin välineenä on konkretisoitunut toistuvissa lähiomellakoissa Pariisissa. Erinomainen veto ohjaajalta on ollut valita miljööksi ranskankielen tunnit, silla missapas muualla kuin kielessa kulttuuri saa vapaasti riehua ja mellastaa.

Brasilian kouluissa on vuosikymmenia karsitty vastaavanlaisista ongelmista. Joka favelassa on oma kulttuurinsa ja identiteettinsa, puhumattakaan isoihin kaupunkeihin eri puolilta maata keraantyvista tyon perassa kulkevista koyhista siirtolaista. Naiden kaikkien lapset keraantyvat samaan luokkahuoneeseen ja keitos on valmis.

Elokuvan nahtya ei voi olla ajattelematta, etta mitakohan PISA-tutkimuksista on opittavissa ja miksi niita ylipaataan tehdaan? Voisiko Suomen koulujarjestelmasta olla esimerkiksi Ranskan tai Brasilian jarjestelmien pelastajaksi? Tuntuu aika kaukaa haetulta ratkaisulta. Voisin kuvitella, etta Suomessakin pakolaiset ja siirtolaiset alkavat olla arkipaivaa monessa luokkahuoneessa. Olisikin mielenkiintoista tietaa, miten siella etnisiin kysymyksiin on vastattu.

Suomen opettajankoulutusta kehutaan maasta taivaaseen mutta esimerkiksi Brasiliassa opettajat valittavat jatkuvasti, kuinka he voisivat kouluttautua maailman parhaimmiksi opettajiksi ja tyoskennella maailman hienoimmissa hifi-luokkahuoneissa. Mutta tosiasia on, etta niin kauan kuin oppilas tulee kouluun oltuaan pari paivaa syomatta koska kotona ei ole ruokaa, osaamatta istua kunnolla koska kotona ei ole tuolia saati pöytää, sairaana silla kotona ei ole lääkkeitä, tajuamatta tyhjan vihkon ja kirjan eroa silla ei ole koskaan edes nahnyt kynaa, heilla ei ole mitaan edellytyksia toimia kansankynttiloina. Puhumattakaan vakivallasta, joka rikkoo monen koulun tyorauhan harva se paiva. Ongelmat on siis paljon syvemmalla yhteiskunnan rakenteessa, historian sanelemassa luokkajaossa, paatyen aina orjamenneisyyteen ja siita seuranneeseen rasismiin......huh huh, meneepa monimutkaiseksi. Mutta pääpointti siis on, etta jopa kaikkein maineikkaimmat eurooppalaiset koulujärjestelmät alkavat rappeutua ja olla auttamattomasti ajastaan jäljessä. Europpa yhdentyy ja muuttuu hedelmasalaatiksi, joka alkaa pahasti pullistella kansallisvaltioiden identiteettien sisalla. Vakivalta lisaantyy kun ihmiset ajautuvat marginaaliin, elavat koko elamansa kasvavissa slummeissa ja synnyttavat omia minikulttuureitaan ja identiteettejaan erottuakseen muista. Koulu on sitten se kattila, jonne kaikki jossain vaiheessa laitetaan muhimaan ja katsotaan minkalainen soppa syntyy.

Kuuluisa saksalainen sosiologi Ulrich Beck on sanonut, etta maailma on muuttumassa Brasiliaksi ja olen pikku hiljaa alkanut taipumaan tuohon uhkakuvaan, monestakin syysta. Taidan asua tulevaisuudessa! 

Kurista ja järjestyksestä.

Eksyin tanaan taas uteliaisuuttani lukemaan sanomalehden rikospalstaa. Taman maan suurimmista lehdistahan loytyy kotimaan osastoa, ulkomaanosastoa ja sitten on se kaikkein uteliaimmille tarkoitettu rikollisuusosasto. Usein pyrin olemaan lukematta sita, silla uskon, etta joistakin asioista on parempi olla onnellisen tietamaton. Poissa silmista poissa sydamesta, niinhan se menee. Toimii varsinkin taalla Riossa, jossa rikollisuus on lasna, mutta omat kohtaamiset sen kanssa saa valtettya tiedolla, kokemuksella ja kunnon pelisilmalla.

Shokeeraavin uutinen liittyi eraan pariskunnan kohtaaloon, joka valottaa hieman Brasilian yhteiskunnan sisaista kontrollia. Heidan hieno autonsa kaapattiin, ja rosvot ajoivat pariskunta panttivankina eraalle hulppealle merenrantatielle. Autonomistajat viskattiin jyrkanteen yli hupsheijaa ja kaappaajat veivat auton ja mukana olleet arvotavarat.  Tarinalla oli sinansa onnellinen loppu, silla vaimo sai tarrattua palmunlehdesta, kiskottua itsensa ylos ja halyytti apua toisella oksalla roikkuneen miehensa pelastamiseksi. Kummatkin selvisivat ruhjeilla ja pelastyksella. 

Jo seuraavana paivana poliisit suunnittelivat iskua eraaseen favelaan (isku tarkoittaa yleensa paikallista karhuryhmaa, kenties yhta panssaroitua autoa ja muutamaa harhaluoteihin kuoleva siviilia), jossa kaappaajien epailtiin lymyilevan. Ennen kuin koko operaatiota oli edes aloitettu, kyseisen favelan sisainen jarjestys ehti ensi: huumepomot napsauttivat sormiaan ja loysivat ne nelja kaappaajaa, antoivat pari kunnon selkasaunaa, ja asettivat kauniisti riviin odottamaan poliisin tuloa favelan uloskaynnin luo. Uhrit tunnistivat kaappaajat,  isku peruutettiin, harhaluodeilta valtyttiin ja rikolliset saatiin kiinni. Jalleen onnellinen loppu?

Valitettavaa tilanteessa on tietysti se, etta  jalleen kerran huumepomot osoittivat valta-asemansa favelan ulkopuolella, vahvistaen samalla sikalaisten asukkaiden kasitysta siita, kuka heista viime kadessa pitaa huolta.   

Lopuksi taytyy todeta, etta Brasilia on taynna tuhansia faveloita ja jokaisesta loytyy oma valtaa pitava huumekartelli. Joku voisi sanoa, etta tama yhteiskunta on kaaoksessa. Toinen taas nakee, miten yhteiskunnan ulkopuolelle ajetut miljoonat ihmiset vailla kansalaisoikeuksia rakentavat oman sisaisen kontrollin ja jarjestyksen, jossa omista pidetaan huolta ja elama jatkuu.  

Niimpa, meidan maailma ja niiden maailma. Puhumattakaan siita, etta taalta meidan maailmasta ne huumeiden kayttajat loytyy.