Suomessa.

Aina Suomeen tullessani huomaan että olen aivan kasvanut aivan piloille Brasiliassa. Elän jossain mielikuvitusmaailmassa, nimeltään Brasilia, jossa kaikki ovat aivan liian ystävällisiä, huumorintajuisia, nauravia, hymyilevia ja auttavaisia. Todellinen maailma ei oikeasti ole sellainen, ja se tuppaa hieman yllättämään, kun matkaan mielikuvitusmaailmastani todellisuuteen.

Suomeen tulo palauttaa mieleeni myös sen, että olen unohtanut kokonaan, miten kylmä todellisuudessa on. Mielikuvitusmaailmassani on aina mukavan lämmin ilma ja sempä takia vaatteeni ovat aivan vääriä todellisuudessa elämiseen.

Jotain samaakin niissä kahdessa maailmassa on. Todellisuudessa (tai ainakin Helsingissä) kaduilla on ihan yhtä paljon roskia kuin mielikuvitusmaailmassani. On myös kerjäläisiä ja paljon ihmisiä joilla on ongelmia. Jotenkin saa olon tuntumaan kotoiselta.

taikasauva takataskussa ja yksi kadonnut kone.

Aamulla satoi painavia pisaroita. Uutinen kadonneesta lentokoneesta iski kylkiluiden väliin ja kovaa, sillä neljän päivän päästä on minun vuoro, samalla lentoyhtiöllä ja samalla reitillä. Kuinka monta kertaa minä ja niin monet ystäväni niin monen monta kertaa ovat lentäneet saman reitin ja samalla lentoyhtiöllä. Yhteys asioiden välillä shokeeraa. Todennäkoisyys sille, että joku itselleni rakas ihminen (tai jopa minä) olisi ollut kadonneessa koneessa pysäyttää eniten.

Vaikka virallista listaa matkustajista ei olla iltaan mennessä tiedotettu, täkäläiset sivut ovat jo julkaisseet 50 brasilialaisen matkustajan nimet, monista on julkaistu jo valokuva, ammatti ja matkan tarkoitus. On muun muassa häämatkalaisia, yliopiston opettajia, kansainvälisten yhtiöitten johtajia, duunareita, laulaja, toimittaja, poliitikon avustaja, meritutkija ja jopa Rion kansallisteatterin orkesterin entinen johtaja. Kunnon draaman ainekset. Ihmisiä, joiden tarinat täyttävät lehtien sivut, televisiokananat ja radioaallot. Kukaan ei juuri nyt mieti, kuinka paljon ihmisiä kuolee tässä kaupungissa harhaluoteihin. Ne sadat ihmiset, jotka mainitaan lehtien sivuilla vain nimettöminä uhreina.

Eniten tässä tragediassa on häkellyttänyt tarinat niistä, jotka syystä taikka toisesta eivät nousseet tuohon koneeseen. Muun muassa yksi mies oli tyypilliseen brasilialaiseen tapaan lähtenyt lentokentälle aivan liian myöhään. Pakotti taksimiehen kaahaamaan kuin raivopää ja seurauksena oli mikäs muukaan kuin kunnon kolari ja lennolta myöhästyminen. Tajuttuaan myöhemmin, miten onnekkaasta tapahtumasta oli kyse, mies oli purskahtanut itkuun, etsinyt taksimiehen käsiinsä ja luvannut ostaa hänelle uuden auton.

Miten mahtava ja sanoinkuvaamaton täytyykään olla tunne siitä, kun täysin vieraat ihmiset puuttuvat elämäämme kuin jollain taikasauvalla ja estävät tragedian, jonka olimme tietämättämme merkanneet kalenteriin. Onhan elämää kiva suunnitella eteenpäin, mutta taikasauvoja kannattaa kunnioittaa, ei koskaan tiedä milloin moinen heiluu oman nenän edessä.

Ne 200 kanavaa.

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten viime aikoina on tullut katottua televisiota, ja paljon. Osasyyna on tosin viikonlopun mittainen kuumeileva flunssa, jolla oli helppo perustella liiallinen töllötys.

Mitas televisiosta on nähty:

1. Ferrarin kokoaminen jokaista vaihetta myoten. (Ja ferrarin nahkasisustuksien pikkutarkkaan leikkaamiseen kaytetaan fiskarsseja!!!)

2. Dokkari afrikkalaisten timanttien kaupankayntiin liittyvasta vakivallasta ja rikollisuudesta. (Ja siihen loppui haikailuni yhden timantin saamiseksi vihkisormukseeni.)

3. Tositarinoihin perustuva elokuva Hutujen ja Tutsien keskinäisestä verilöylystä Ruandassa. (järkyttävä tarina YK:n avuttomuudesta.)

4. Amerikkalainen pinnallinen keskusteluohjelma aiheesta "Miten estää kouluampumiset?".
("You have 5 min to tell us about your daughters death in the Columbine and then we'll go on a comercial brake.")

5. Dokumentti kengurujen arkielämästä.

6. Dokumentti keskiajalla käytetyistä kidutusvälineistä. (psykiatrien hullut päivät, asiakkaita joka hallinnossa)

7. Elokuva miehestä joka ajoi päältäajettavalla ruohonleikkurilla 500km vanhaa veljeä tapamaan.

8. Dokumentti maailman vaarallisimmista käärmeistä ja miten niiden myrkyt vaikuttavat. (Hups, koko käsi luineen päivineen muuttui kudosnesteeksi parissa päivässä!)

Televisiosta pursuaa tietoa niin etta aivosolut sambaavat. 200 kanavalla on ihan selvä addiktoiva vaikutus, Discoveryt ja National geographyt lähettävät aivan liian mielenkiintoisia dokkareita uteliaalle ihmiselle. Onneksi ensi viikolla otetaan tuulta siipien alle ja lennetään Suomeen kanavia karkuun. Huh.

Pieni ihminen vs. markkinavoimat

Täällä on markkinavoimille annettu pikkusormi, sitten käsivarsi ja no, menkööt loputkin. Kuluttajansuojalaki?? Taitaa se jossain kirjahyllyssä pölyttyvässä opuksessa olla präntättynä.

Mutta kuten kunnon kilpailuun kuuluu, paras voittakoon, ja ainakin eilen se oli kuluttaja!! Nimittäin meillä on ollut 3 kuukauden ajan ongelmia digiboksin kanssa. Signaali katkeilee, esimerkiksi jalkapallon katselusta ei tule mitään kun kulmapotkusta näkee vain alun vauhtiaskeleet ja seuraavaksi hurrauksen, bittitaivas ahmaisi loput. Sama yhtiö tarjoaa myös lankapuhelimen ja netin, jotka toimivat lähes moitteettomasti. Mutta silti, valituksen paikka.

Tässä maassa on oltava sinnikäs, mikäli aikoo yksinään voittaa taistelun isoa, lähes monopoliasemassa olevaa kanavayhtiötä vastaan. Mieheni oli soitellut heille aikaisemmin jo kahteen kertaan , huonolla taktiikalla: ne kaksi puhelua päättyivät siihen, että mieheni lähetti heidät tunkemaan asioita sinne minne aurinko ei paista. Ei hyvä. Ystävällinen asiakaspalvelija oli tarjonnut 3 euron alennusta 70 euron laskuun.

Kolmannella kerralla mieheni tajusi kuinka pitkälle on mentävä. Nimittäin asiakaspalvelun strategia on kunnon sotataktiikkaa: ensiksi lähetetään tulilinjalle ne puupäät, jotka eivät tiedä mistään mitään ja yrittävät väsyttää asiakkaan turhilla kysymyksillä ja aikaavievällä jutustelulla.
Kunnon uhkailu ja puhelu siirtyy raskaammin varustetulle sotilaalle. Siinä vaiheessa asiakkaan on oltava päättäväinen ja vaatia sopimuksen päättämistä ja kertoa, kuinka huonosta palvelusta on kyse.

Jaaha, "nyt juuri näenkin tästä koneelta että me voisimme tarjota teille parempaa nettiyhteyttä ilmaiseksi". EI. Nyt on oltava tiukkana: "En halua, haluan eroon tästä firmasta, nettinopeus ei poista sitä tosiasiaa etta 3 kk ajan palvelu on ollut hävettävän huonoa. Ja itse asiassa haluan lopettaa myös firmani sopimuksen teidän kanssa." Pieni valehtelu ei ole haitaksi, päinvastoin!

Asiakaspalvelija heittää vielä pelotteen: "No, alan nyt kirjoittamaan tätä lopettamissopimusta" toivoen, että asiakas ei ollut tosissaan ja pelästyisi. Siihen kuuluu vastata: "No HYVÄ!"

Jaaha, puhelu täytyykin yllättäen siirtää seuraavalle, vielä raskaammin aseistetulle.
"Hyvä asiakas, olemme erittäin pahoillamme. Me voisimme tarjota teille seuraavat 3 kuukautta puoleen hintaan, ja antaa ilmaiseksi kaikki 200 kanavaa, sekä maksulliset elokuvakanavat sekä nostaa nettinopeus 6 gigaan ilmaiseksi".

Nyt on oltava erittäin kovana. " Ei, haluan teistä EROON, mitä lauseen kohtaa et ymmärrä??!!!" Asiakaspalvelija pelästyy ja siirtää puhelun heti seuraavalle, ilmeisesti apinalauman johtajalle.
"Hyvä asiakas, jos todella haluatte siirtyä toiselle palveluntarjoajalle, me lupaamme tarjota kilpailevan yrityksen tarjouksen puoleen hintaan ja lisäksi siihen päälle ilmaiseksi 200 kanavaa ja nopea nettiyhteys."

Mieheni jatkaa heidän kiduttamistaan: "Pieni hetki, minun täytyy konsultoida vaimoani", ja antaa asiakaspalvelijaparan täristä puhelimessa hieman pidempään.

"No selvä, lupaan olla teillä seuraavat 3 kuukautta luvattujen alennuksien kera ja jos palvelu ei parane, haluan sopimuksen päättyvän välittömästi".

Asiakaspalvelija sai vielä sanottua: "No 3 kuukaudenkin jälkeen haluamme edelleen tarjota puolet kilpailevan yrityksen tarjouksesta."

Jaaa-a, mitä sanoinkaan täkäläisestä asiakasystävällisestä kulttuurista? Asiakas on aina oikeassa, mutta taktiikka pitää olla hiottuna, niinkuin missä tahansa sodassa!

Maailman kaunein kaupunki.

Kipusin kauniina sunnuntaina Rion korkeimmalle nyppylälle, nimeltään Pico da Tijuca. 2o minuuttia puskettiin autolla sademetsän keskelle, ja sen jälkeen puolisentoista tuntia nousua pitkin pieniä sademetsän polkuja. 900 metrin korkuiselta nyppylältä avautui 360 asteen verran aivan henkeäsalpaavia maisemia! Heräsin taas huomaamaan, kuinka Rio on todellakin nimensä veroinen kaupunki, "cidade maravilhosa", eli "haltioittava kaupunki" (suoraan sanakirjasta).
Miljoonakaupunkia syleilee valtavat sademetsät, vuoret, valtavat kalliokivet, järvi ja meri. Puhumattakaan vuorenhuipulla seisovasta Jeesus-patsaasta. Tai auringosta.
Veikkaan, että joutuu aika kauan etsimään, jotta löytäisi maailmasta toisen kaupungin, joka olisi visuaalisesti yhtä vaikuttava yhdistelmä suurkaupungin kerrostaloja, vettä, metsää ja kallioita.

Jaa-a, melkein neljä vuotta siihen meni, että kotiuduin oikeasti Rioon ja aloin olemaan ylpeä uudesta kotikaupungistani. Ja nykyään en osaa edes sanoa, kummasta olen ylpeämpi, kaupungista vai sen asukkaista.

Hautaaminen, osa 2

Tästä hautausperinteestä on kirjoitettava muutama rivi lisää, sen verran mieleenpainuva oli itse hautauspäivä.
Viisas mieheni jälleen kerran auttoi naista mäessä nähtyään ulkomaalaisen taas pyörittelevän silmiään: "Me brasilialaiset olemme elämään keskittyvä kansa. Kuolema ja siihen liittyvät rituaalit eivät ole niin tärkeitä.". Olen ihan samaa mieltä oltuani hautajaisissa, joissa Luis Buñuel olisi voinut laittaa kamerat pyörimään ja saanut seuraavaan elokuvaansa hyvää materiaalia. Suomalaiseen juhlavuuteen ja hartauteen tottuneelle brasilialaisiin hautajaisiin kannattaa asennoitua vähän niinkuin kävelyreissuun Cobacabanan rannalla: mitä tahansa voi tapahtua. Oikeastaan se on toisaalta ihan hienoa, että hautausmailla on elämää siinä missä kadullakin. Ollaanhan me niitä samoja ihmisiä sielläkin.

Itse siunaustoimitus sinänsä oli harras, vaikkakin "kappeli" oli iso toimistorakennus jossa oli hälinää, ihmisiä, monta siunaushuonetta ja monta siunattavaa. Mutta sitten, missäs on arkunkantajat? Ei missään, odotellaan. No, ei muutakun suvun kolme ainoata miestä kahvoihin ja seurakunnan kahvinkeittäjä neljänteen. Arkku saatiin ulos kappelista, kunnes piti nousta tavarahissillä hautausmaan ylärinteelle. Kun hissiä ei vaan tullu, niin eikös arkku laiteta kappelin rappusille siksi aikaa. Siinä hissiä odotellessa on muiden vuoro: omaisille yritetään myydä kukkia, jaetaan lentolehtisiä, kerjätään rahaa. Mikseivät saman tien yritä myydä nenäliinoja?

En tiedä miksei suvun miehen jaksaneet sen enempää, joten ylhäällä vislailtiin taas uusia kantajia, ja arkkua laskettiin johonkin kannonnokkaan siksi aikaa kun odoteltiin. Ja todellakin, siellä melkein oli kannonnokkia, sen verran hylätyltä koko paikka näytti. Kasvit olivat vallanneet käytävät, juuri kenenkään haudalla ei ollut edes nimiä.

Kyseessä on sukuhauta jonne on jo haudattu sisaruksia ja muita suvun jäseniä. Ihmettelin mitä olivat kuusi reilun kokoista muovista, rähjäistä ja rikkinäistä muovilaatikkoa haudan vierellä mutta tajusin kun appiukkoni tokaisi iloisesti : "katsokaas, koko katras siinä koolla, uudelle tulijalle on hyvää seuraa tarjolla!" Sieltä jopa yksi luukin vähän pääsi heiluttamaan kun yhden laatikon kansi irtosi hautausmaanpoikien HIEMAN kovaotteisessa käsittelyssä.

Joo, siinä voisi kyllä olla jonkinmoisen kurssituksen paikka: työpaikkana hautausmaa. Vienkö roskapussia vai arkkua? Pyydänkö omaisilta työni tehtyä tippiä? Laskenko maahan arkkua vai ankkuria? Menenkö työpaikalle rikkinäisissä ja likaisissa vaatteissa vai yritänkö löytää kaapista jotain vähemmän reikäistä?

Mutta tulin siihen tulokseen että täällä todellakin keskitytään täysillä elämään ja se on paljon tärkeämpää kuin hautauskäytännöt, ja kuolema ylipäätään.

Pikahautaamisesta.

Sain hiljattain ensikosketuksen brasilialaiseen kuolemaan. Saimme tiedon mieheni isotädin kuolemasta ollessamme taksissa matkalla palauttamaan uunituoretta gradua. Siihen loppui se juhlinta. 91 vuotiaan altzheimerin kokonaan jäytämän tädin fyysinen poismeno ei sinänsä ollut hänelle itselleen kova pala. Keho ei vaan yksinkertaisesti jaksanut enää hengittää. Kroppa oli jaksanut toimia monta pitkää vuotta sen jälkeen kun pääkroppa sanoutui irti yhteistyöstä.

Hurjaa tarinassa on se, että 91 vuotias täti asui 84 vuotiaan siskonsa, mieheni isoäidin luona, joka on myös joutunut antautumaan herra Altzheimerin edessä. Sempä takia hän on jo monta kertaa unohtanut siskonsa kuoleman. Ajatella, hän joutuu vastaanottamaan päivän aikana monta kertaa suru-uutisen rakkaan siskon poismenosta. Uskomatonta, miten meidän elämän järjellisyys perustuu niin paljon muistin varaan ja miten vaikeaksi elämä muodostuu, kun ympärillä kaikki muuttuu uudeksi ja vieraaksi.

Brasilialaisten nopeus kuoleman äärellä on jopa yllättävän tehokasta. Vainaja haudataan kaikkine lainmukaisine ja katolilaisine seremonioineen alle kolmessa päivässä, mutta esimerkiksi pysyvää oleskelulupaa pitää odottaa kolme vuotta. Kun on tosi kyseessä, niin byrokratian rattaat alkavat näemmä pyörimään kuin pesukoneen rumpu! Tottakai omaiset joutuvat hakemaan kaikennäköisiä lappuja sieltä ja leimaamaan tuolla, mutta katolilaiset hautaavat vainajansa enintään kolmen päivän sisällä poismenosta. Isotädinkin kohdalla saatiin hautajaisia siirrettyä poikkeusluvalla kolmannelle päivälle, jotta Lontoossa asuva ainoa poika ehtisi hautajaisiin.

Ja sitten Rion hautausmaiden todellisuuteen. Mummo olisi halunnut lähteä iltapäivällä kappeliin istumaan siskonsa vierelle päivää ennen hautajaisia. Mutta favelat ovat tuttuja myös hautausmaiden naapureina. Sempä takia poliisit suosittelevat, ettei hautojen vierellä viivyttäisi pitkään, tai mikäli mahdollista, ettei haudoilla edes vierailtaisi. Vainajat saavat maata rauhassa, mutta omaiset saattavat helposti päästä rahoistaan. Mummolle selitettiin, kuinka vaarallista olisi pitää siskolle seuraa, joten parempi jäädä kotiin.

Jälleen kerran hämmästelen, miten kaikki suhtautuivat väkivallan läsnäoloon niin luontaisella keveydellä. Mummokin. Ja miten köyhä sitä pitää oikeasti olla, että haluaisi ryöstää kyynelehtivän mummosen vierailemassa siskonsa haudalla?