Jalkapalloa por favor!!

Piiiiiitkä odotus on päättymäisillään: Jalkapallon maailmanmestaruuskisat alkaa HUOMENNA. Tullessani tänään bussilla töistä kotiin keskityin katselemaan uskomattomia kisavirityksia katumaisemassa. JOKA IKISESSÄ putiikissa/puodissa/kaupassa/baarissa/ravintolassa/virastossa liehuu kymmenet pienet Brasilian liput, katoista roikkuu keltavihreää serpentiiniä, kokonaisia katuja on katoitettu viherkeltaisilla nauhoilla ja joka kolmannella kadunmiehellä on päällä jotain keltavihreää. Taksien, ambulanssien, bussien, poliisiautojen(!!) ja yksityisautojen ikkunoihin on viritelty pikkulippuja ja Ipanemalla jopa vihreisiin kaktuksiin on maalattu keltaiset raidat. Entäpä miltä kuulostaa Copacabanan rannalle pystytetty 120M2 kokoinen valkokangas pelien seuraamiseen? 20 000 päätä sinne kuulemma mahtuu seuraamaan nahkakuulan lentoratoja. Jopa työpaikoilla kisat otetaan motivoinnin kannalta: omalla työmaalla jaettiin jokaiselle hawaianakset työpaikan logolla ja brasilian väreillä ja kannustettiin omassa työssä urheilulliseen asenteeseen: kilpailyhenkeen, kestävyyteen, sitkeyteen ja voitontahtoon. Firman ylin johtaja antoi kaikille luvan saapua pelipäivinä työpaikalle brasilian pelipaidassa/väreissä, ja needless to say: pelien aikana ei tarvitse tehdä töitä vaan ne voi mennä katsomaan minne haluaa. Kello 15:30 alkavan pelin päivänä henkilökunta vapautetaan työpaikalta tuntia aikaisemmin.(Julkisten alan työntekijöillä pelipäivät on vapaapäiviä, ja koulut on kiinni.) Ei tätä maata voi olla rakastamatta!!

Ja mitäpä muutakaan sitä voi muutakuin hypätä kansan sekaan ja ostaa vihreää ja keltaista kynsilakkaa, vielä yhden pelipaidan (yksi jo löytyy kaapista mutta eihän se mihinkään riitä) ja kruunata kokonaisuus hilpeällä hatulla?
PIeneksi ongelmaksi on koitunut paikan valinta pelien seuraamiseen. Joka ikinen sosiaalisia iltailoja tarjoava kuppila on kehittanyt erityisen peliohjelman. Tarjolla on "jalkapalloa ja feijoadaa", "jalkapalloa ja sambaa", "Jalkapalloa ja Copacabanan aallot", "Jalkapalloa ja forroa", "Jalkapalloa ja rockbändin keikka" ja ties miten monen monta muuta houkuttelevaa tarjousta. Eli kysymys kuuluukin, mitä haluan tehdä pelin jälkeen: syödä, tanssia, juoda, uida meressä, vai kuunnella livemusaa? Ja kenen kanssa? Kukaanhan ei katsele peliä yksin kotona kalsareissa vaan perusajatuksena on "the more the merrier", joten täytyy tehdä kylmä seuranvalinta työkavereiden ja eri kaveriporukoiden kesken.
Ja kaiken oletusarvona on tietenkin että Brasilia voittaa jokaisen pelinsä, tottakai.
Jopa minä(!!) ohjelmoin suomimatkani juuri finaalia seuraavalle päivälle sillä kivenkovalla oletuksella, että Brasilia on finaalissa ja minä juhlin maailmanmestaruutta tuhansien muiden kanssa vaikkapa Copacabanan rannalla. Siihen on uskottava koko sielulla, minkäs muun takia sitä valmistautuu hyppimään tuntitolkulla, terveyttä uhaten, tuhansien muiden seassa, kynnet viherkeltaisina, hassu hattu päässä ja päällä kirkuvan keltaista ja vihreää?? Carnaval is here again!!

Klikatkaa vielä alla olevaa linkkiä uskoaksenne kaiken mitä kuvailin Rio de Janeiron valmistautumisesta kisoihin:

http://globoesporte.globo.com/futebol/copa-do-mundo/fotos/2010/06/fotos-cariocas-enfeitam-ruas-para-copa-do-mundo.html

Siskonpetauksesta

Elämäni on ollut viimeiset 4kk aikalailla yhtä siskonpetien petaamista. Tämä jakso on tuonut mukanaan kaikenlaisia tunteita laidasta laitaan, kokemuksia ja ennenkaikkea sitä elämän peruspuuroa eli kasvamista, joten kirjaampa muutaman asian aiheesta tällekin palstalle.
Siitä lähtien kun muutin Rioon olen pedannut petejä kotini lattialle yhdelle jos toiselle ystävälle, ja ystävän ystävälle. Jos kansalaisuuksien ja määrän mukaan mitattaisiin, niin porukasta saisi jo edustajat suurehkoon YK:n kongressiin. Olen kuullut niin monien ystävieni (ja äitini!) sanovan että "sinä ja miehesi olette hulluja kun aina tarjoatte kotianne kaikenmaailman kulkijoille!" ja 5,5 vuoden kokemuksen jälkeen olen pikku hiljaa päätymässä siihen, että ystäväni ovat oikeassa. Ainakin osittain.
Pidän solidaarisuutta ja asioiden jakamista uljaina arvoina, joita yritän ylläpitää elämässäni. Minun kotini on sinun kotisi ja sitä linjaa. Ja lieneekö sattumaa se, että olen naimisissa ihmisen kanssa, joka on joskus jopa sanonut jotakin niinkin punaista kuin: "vieraat opettavat meidät ymmärtämään, kuinka kaikki on loppujen lopuksi yhteistä, ei tässä maailmassa kukaan mitään loppujen lopuksi omista!" Kaunis ajatus... mutta 4kk taottoman kestityksen jälkeen sitä huomaa olevansa aikalailla tavallinen kuolevainen ja punaiset aatteet tuntuu loppujen lopuksi aika utopistisilta.
Kun koti lopulta riisui hostellivaatteensa ja puki päällensä pyjaman, sitä alkaa huomaamaan mitä loppujen lopuksi ikävöi eniten, tässäpä lista:

-Töistä ei tarvitse juosta hiki otsalla kotiin vieraita viihdyttämään.
-Töiden jälkeen saa olla millä tuulella tahansa,
-Töiden jälkeen kotona saa puhua juuri sitä kieltä mihin sillä hetkellä riittää energia
-Töiden jälkeen saa rauhassa jutella aviomiehen kanssa
-Töiden jälkeen saa jäädä kaupungille humputtelemaan työkavereiden kanssa
-Töiden jälkeen saa mennä suoraan päiväunille.

Mitä tästä huomaamme....tärkein hetki päivästä on se kun pääsee töistä ja on ihan pakko saada tehdä just sitä mitä lystää. Se on loppujen lopuksi pieni hetki päivästä, mutta sitäkin tärkeämpi sielulle!

Minun Suomi.

Taas on lähestymässä se päivä, jolloin käteen ilmestyy lentolippu Suomeen. Lentolippu kesään jonka hyvästelin reilu vuosi sitten. Tunnustan tässä ja nyt, että minun Suomi on aina pukeutuneena kesämekkoon, järvet sihisee sinisinä ja metsät kirkuu vihreinä. Vaikka kuinka yritän talvikuukausien aikana sisäistää ihmisten lähettämien kuvien avulla, että eihän siellä mikään kesä ole, niin alitajuntani tasolla koen kuvat pelkäksi salaliittoteoriaksi, sillä minun Suomessa on aina kesä. Herranjestas, aina kun olen siellä siellä on kesä! Kyseessä on siis täysin empiiriseen tutkimusaineistoon perustuva uskomus.
Samaa logiikkaa seuraten "Suomessani" asuvilla ihmisillä on myös aina loma. Siellä ei tunneta arkea, vaan treffejä sovitaan mille viikonpäivälle tahansa, ystävät reissaa kaupungista toiseen juhlien perässä ja kaikilla on koko ajan kivaa. Olen kyllä saanut kyllä kuulla monien realistien suusta että "Maija, sun ympärillähän on aina sellainen juhlan ja eksotiikan aura, kun vihdoinkin olet täällä." Mutta puhukoot mitä puhuu, minun Suomessa on aina kesä, kaikilla aina loma ja lomafiilis ja hyvin usein kaikennäköistä juhlaa ja reipasta riemua.
Ei hassumpi maa! Ulkosuomalaisella on lopun ikää kannettavanaan yksi psykologinen pähkinä, eli suhde kotimaahaan ja tämä on minun ratkaisuni asiaan. Toisaalta jos ikävä joskus sattuisi kasvamaan liian suureksi tähän kesä&kärpäset -maahan, niin ei muuta kun ostamaan lentolippua marraskuun loppupuolelle ja tallaamaan mustaa asfalttia pariksi viikoksi. Siinä olisi sitä realismia kaikille tajunnan tasoille.

Sunnuntai.

Tulin juuri takaisin lahibaarista, jossa kaytiin katsomassa Botafogo-Flamengo peli ja sydanhan siina meinaa repeytya ulos rinnasta, kun oikein alkaa kannustamaan. Jos kavisin psykologilla, han varmasti kehottaisi minua luopumaan penkkiurheilusta, silla niin tiheat sydamenlyonnit ei taatusti tee hyvaa yli 3-kymppisen sydänpussille ja kaiken lisaksi koen yliannostettua ärsytyksen ja tuskan sekaista oloa, kun oma joukkue häviää tärkeän ottelun. Sen lisäksi laulua harrastavana ihmisenä rääkkään ääntäni pelien aikana niin, että mieleen muistuu väkisinkin nuoruudenaikainen viulunsoitonopettaja, joka piti syvälle mieleen painuvia saarnoja kun jouduin peruuttamaan soittotunnin liikuntatunnilla saamani sormivamman takia. Mutta minkas sille voi, etta elamanfilosofianani on etta asioille eläydytaan ja antaudutaan koko aortalla. Mutta toisaalta, nyt kun Flamengon 48. minuutilla tekemästä tasoitusmaalista on kulunut jo yli 50 minuuttia, alkaa hengitys onneksi taas tasaantua ja mieli tayttya ihan muista jutuista. HUH!
Tosin, ensi kuussa käydään ratkaisuottelut osavaltion mestaruudesta, eli edessä on monta lisälyöntejä sisältävää sunnuntaita. Vamos Fogão!!!

Karnevaalit tulee, oletko valmis?

Olen saanut palautetta että tämä bloki olisi jotenkin jäänyt jumiin.....ei toki!! Jumissa on korkeintaan sen kirjoittaja!
Mutta olen keksinyt hyvän tekosyyn: sää. Säätähän voi missä tahansa elämäntilanteessa syyttää yhdestä jos toisesta inhoisuudesta. Siis täällähän on kuuma kuin Syyriassa!! Tai Sumatralla! Tai Saharassa! Voi härregyyd. Yritän kovasti viilentää olotilaa ajattelemalla Suomen ennätyshankia, mutta aika hankalalta tuntuu kun hikipisara on tippumaisillaan nenänpäältä ja uutta tuppaa selkää pitkin. Mutta valita en. Sen lopetin sinä hetkenä vuonna 2004 joulukuussa kun astuin lentokoneeseen ja heitin hyvästit Suomen talvelle omassa kalenterissani. Tällaiselle ikuiselle talvenvihaajalle tällaisen helteen luulisi tekevän hyvää. Ja tekeehän se!
Tosin minkäköhän takia ulkomaillla asuva suomalainen tuntee aina pienen piston lihassaan kehuessaan valitsemansa uuden kotimaan lämpötiloja? Niin usein tekisi mieli huutaa koko maailmalle, miten ihana viikonloppu taas oli merenaaltojen, auringonsäteiden ja sinisen taivaan hyväillessä sielua ja syvältä, mutta sitten tulee mieleen se kaukainen hengenheimo, joka kiukuttelee harmaan taivaan alla ja puskee aina siihen samaan kylmään vastatuuleen. Ja sitten mietin, että onkohan sittenkään oikein iloita jostain mitä toisella ei ole?
Pitäisikö tässä vedota siihen yhteen hölmöimmistä kuulemista sananlaskuistani: "kell onni on se onnen kätkeköön"...vai miten se meni... Voisiko joku viisas suomalainen selittää, mikä järki siinä onnen kätkemisessä on, kun en vielä tähän ikään mennessä ole sitä keksinyt? Minulle kun on tullut mieleen niinkin vastavirtaan uiva ajatus, kuin että sitä onnea voisi jopa yrittää jakaa ympärilleen.

Onnen jakamisesta on hyvä aasinsilta karnevaaleihin, jotka laskeutuu Rioon tasan viikon päästä!!! Tosin katukulkueilla on lämmitelty lihaksia jo kuukauden ajan, mutta paras anti on edessä viikon päästä, kun isoin tamburiini alkaa rummuttamaan! Fantasia-asuja ommellaan parhaillaan, pari joutuu ostamaan ja muihin improvisoidaan. Ja tänä vuonna olen omistautunut asialle niinkin antaumuksella, että olen vihdoinkin opetellut kuuluisimpien karnevaalimarssien sanat. Mitäs sanotte tästä:

Sä luulet että cachaça on vettä
Ei cachaça vettä ole
Cachaça tulee tislauslaitteesta
ja vesi tulee lähteestä

Multa voi puuttua kaikki elämässä
Riisi, papu ja leipä
Multa voi puuttua voita
Muun puuttuminen ei tunnu missään
Multa voi puuttua rakkautta
Ha, ha, ha, ha!
Se on jopa huvittavaa
Mutta mä en halua että multa puuttuu
pahuksen cachaça

Ja näin uudella asuinalueella elellessä myös tämän korttelin omat katukulkueisiin on otettava tuntumaa. Edellinen asuinpaikkahan sijaitsi Jeesuspatsaan kainalossa (kirjaimellisesti), joten sikäläisen kulkueen nimi oli "Kristuksen kainalo". No, parin korttelin päässä on valtion yliopiston Psykiatrian Instituutti, ja sen työntekijät, proffat ja opettajat järjestävät jo kuudetta kertaa suositun kulkueen jonka nimi on: " Sekoamassa, sekoilee, seonnut". Ja kulkueen tämänvuotinen tunnuslaulu on: " On helppoa olla hullu, vaikeaa on olla minä!" Kuka vielä sanoo, ettei karnevaaleilla olisi syvempikin sisältö annettavanaan!

Kirjaampa vielä lopuksi ylös muutamia muita hauskoja katukulkueiden nimiä:

"Älä liiku koska se haisee"
"Rakas, tuu jo takaisin"
"Töki niin hän hyppää"
"Juokse perään"
"Anteeksi että juon"
"Imee mutta ei kuolaa"
"Minä olen minä, mutta krokotiili on veden eläin"
"Keskittyy, mutta ei lähde"
"kaksi sinne, kaksi tänne"
"Samba on lääke"
"jos annat mulle, mä syön"
"Miksi palata"
"Vaahtosuu"
"Päästän irti kirveestä mutta en lasista"

Tämäpä tällä kertaa!! Kivoja karnevaaleja kaikille, joiden maassa niitä vietetään näin helmikuussa!!

Uudet kujeet!

Uusi, ihan käyttämätön ja tuliterä vuosi edessä!! Toivottavasti kaikkien vuosi vaihtui maagisissa merkeissä, kuu taivaalta tuijottaen ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Tänä vuonna siippani järjesti jo kolmannen kerran mm. monia suomalaisiakin paikallehoukutelleen uudenvuoden kulkueeen, Bloco da Viradan! Paikalta puuttui monia itselle rakkaita ihmisiä Suomesta(!!!!), mutta oltiin mukaan saatu sentään suoraan vip-tasolta vanhempani, Espanjasta Pati, Maria ja Adrian ja monia tärkeitä riolaisia ystäviä.
Kuten aina Blocon parissa Rion uskomattomat, puoli tuntia kestävät ilotulitukset tuli tänä(kin!) vuonna missattua. Vuoden vaihtuessa nämä paikalliset ovat niin kovin lähimmäisrakasta kansaa ja Copacabanan ilma täyttyy pitkistä haleista ja poskisuukoista. So nice!!

Tämän vuotinen kulkue oli sen verran täynnä loistavaa energiaa, että sen voimin jaksoin heilua aamukahdeksaan saakka nähdäkseni tämän vuosikymmenen ensimmäiset auringonsäteet Ipaneman rannalla. Kaikkia oranssin, punaisen ja keltaisen sävyjä liekehtivä taivas innosti tekemään ainokaisen uudenvuoden päätöksen: lupaan vähintään kerran kuussa kivuta ylös sängystä katsomaan auringonnousun merenrannalle. Niin kaunis luonnon tarjoama ilmainen ilotulitus pitää ehdottomasti nähdä useammin, ja muistaa samalla olla kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka aurinko tuo tullessaan.

Vaikuttaa siltä että tästä vuodesta on tulossa ainutlaatuisen kaunis ja upea: tiedossa on jovalmiiksirakkauteenhukkuvia vauvoja (ei tosin omia), vieraita Suomesta, kesäloma Suomessa, uuden kodin kujeita, uusia ystäviä ja toivottavasti paljon ihania jälleennäkemisia ihmisten kanssa, joita kuljetan aina sydämessäni kaikkialle minne menenkin.

Hyvää ja onnellista!

Toivotampa tätäkin kautta kaikille tämän (ja muidenkin ) blogin lukijoille onnentäyteistä uutta vuotta ja vuosikymmentä! Ja tietysti myös terveyttä kaikkien kroppaan, viisautta korvien väliin ja rohkeutta uusien haasteiden edessä! Kiitos kaikille tästä vuodesta, kaikista upeista, ainutkertaisista hetkistä ja elämän kokemuspakin kartuttamisesta!!

Hiphop hillovoileipä ja nähdään taas!!